— Rosoiset suuret kivet hakataan vasaralla tasaisiksi joka sivulta. Raskasta se on. Isän kädet jo vapisevat kuin vanhuksen, vaikka hän vielä on nuorenlainen mies.
— Oletko nähnyt, isäsi hakkaavan vasarallaan?
— Joka päivä, kun vien hänelle ruokaa työpaikalle.
— Mutta tänä päivänä hän ei hakkaa.
— Ei, nyt vasara lepää kamarin nurkassa.
Ja Aune ilmaisi ilonsa siitä, että on olemassa sellainen päivä, jona kaikki vasarat ja muut työaseet ovat levossa.
Aunen pyynnöstä kertoi Lauri sitten paljonkin heidän kotielämästään. Hänen luulonsa mukaan oli isä ollut paljon onnellisempi oman äidin aikana. Ei kuulunut silloin torasanoja. Oma äiti oli aina nöyrä ja hiljainen. Laurin mieleen oli erikseen jäänyt se, kuinka äiti iltaisin, kun isä tuli työstä, meni ovelle häntä vastaan, otti vasaran olalta ja vei hänet hellästi kädestä pöydän ääreen, jossa iltanen odotti. Ja vaikka he olivatkin köyhiä, oli pieni huone silloin aina siisti.
Selvästi muisti Lauri myöskin hänen kuolintautinsa ja kuolemansa. Kun isä oli työssä eikä äiti voinut liikahtaa vuoteesta, oli Lauri kykynsä mukaan toimittanut kotiaskareet. Hän teki tulta uuniin, lakaisi lattian, kuori perunat ja laittoi ruuan kiehumaan suureen kolmijalkaiseen pannuun. Äiti piti vielä tarkan huolen siitä, että ruoka oli ajallaan valmista isälle, mutta itse hän ei enää syönyt mitään. Päivä päivältä kävi hän yhä kalpeammaksi ja viimein eräänä iltana kutsui hän isän ja Laurin vuoteensa ääreen. Hän selitti silloin että hänen nyt täytyi jättää heidät ja ettei hänen ensinkään tarvinnut pelätä kuolemaa, koska hän tiesi muuttavansa autuaallisempaan elämään.
Lopuksi likisti hän Laurin kättä viimeisillä voimillaan ja sanoi:
— Ole vilpitön ja uskollinen, niin käy sinulle hyvin elämässä ja kuolemassa.