— Samaa kuin talvellakin. Sanomalehtiä piti juoksuttaa, kantaa ruokaa isälle, käydä asioilla ja hoitaa lapsia.
Aune säälitteli Lauria, joka ei milloinkaan ollut nähnyt oikeata metsää, luonnollista ja raivaamatonta, jossa tuuli soittaa vienoa säveltään ja joka myrskyssä huokailee ja ryskii. Eikä koskaan ollut soudellut välkkyvillä vesillä.
Oli hän ollut soutelemassa Töölön lahdella toisten poikain kanssa ja käynyt laivalla Korkeasaaressa, jossa on metsää. Olipa uinutkin joskus Kaivopuiston kivisellä rannalla.
— Siinä ne olivat Laurin kesälystit, ja Aunen mielestä ne olivat köyhät. Köyhät vainen verrattuina siihen mitä luonto tarjoo rikkaassa helmassaan kaukana kaupungin levottomuudesta. —
Heidän näitä pakinoidessaan oli päivällisaika jo ehtinyt ja Lauri aikoi lähteä kotiin, mutta Aune pyysi häntä päivällistoverikseen, kun isäkin oli poissa jossain juhlapäivällisillä. Leena kattoikin heti heidän pienen pöytänsä ja hänen täytyi itsensä tulla siihen kolmanneksi.
— Pidämme mekin nyt juhlapäivällisiä, sanoi Aune.
Siinä oli paistia kasviksien kanssa. Aune söi vaan kasviksia. Ennen hän kyllä oli syönyt lihaakin, mutta ei voinut enään.
— Katsoppa taulua tuolla, sanoi hän Laurille. Tunnetko tyttöä, joka siinä istuu?
— Sehän on Aune itse, vastasi Lauri, joka oli noussut katsomaan sievää taulua kamarin sivuseinällä.
— Mitäs se tyttö tekee?