— Ruokkii kädestään lammasta.
— Kas vaan tätä kaupunkilaista, kun tuntee lampaan! Minä luulin vastaavasi, että tyttö ruokkii vasikkaa. Kun serkut kerran kävivät Ahtolassa ja Elli näki tuon saman pikku karitsan, huusi hän: Saimi, Saimi, tule pian katsomaan täällä on niin kummallinen vasikka, jolla on villaa.
Lampaita Lauri kyllä oli nähnyt. He asuivat yhteen aikaan lähellä teurastushuoneen tietä ja silloin hän näki, kun niitä vietiin sinne laumottain.
Leena painoi Laurin jalkaa pöydän alla merkiksi, ettei pitänyt jatkaa siihen suuntaan. Ja kaikki vaikenivat. Aune oli aikonut kertoa enemmänkin siitä pienestä karitsasta, kuinka se oli hänelle harras ja rakas ja kuinka se oli voittanut hänen sydämmensä.
Mutta hän sanoi nyt vaan:
— Pikku karitsalleni lupasin, kun se turvallisesti toi päänsä syliini, nuoli kättäni sametinhienoisella kielellään ja luottaen katsoi silmiini, sille lupasin, että minun tähteni älköön vuotako viattoman veri.
Ennenkun Lauri lähti pois, päättivät he että hän tulisi Aunen luo joka sunnuntai, oli vielä niin paljon kyseltävää ja puhuttavaa. Ja hänen hyvästi heittäissään, antoi Aune hänelle sen kultarahan.
10
Hämärä alkoi jo laskeutua yli hiljaisen kaupungin, kun onnellinen pieni poika käveli kotiaan kohti laitakaupungille. Ei hän aina malttanut kävellä, piti lyödä juoksuksikin välillä. Oikea käsi oli lujasti kiinni puserrettuna takin taskussa, siinä oli kultaraha. Vasemmassa kantoi hän pussia, johon Leena oli laittanut leivoksia tuliaisiksi kotiväelle.
Eipä hän vielä elämässään ollut ollut niin rikas. Tosin sai hän kuukausittain määrätyn palkkansa sanomalehdestä, mutta siitä hän ei saanut käyttää penniäkään omiin tarpeisiinsa.