Hänestä oli aivan kuin voisi hän nyt ostaa vaikka talon. Mutta saappaita vartenhan se oli annettu. Eihän saappaat kumminkaan niin paljon maksa. Jää siitä ainakin leikkikaluksi Annille. Aleksanterinkadulla leikkikalukaupassa oli hän nähnyt niin kauniita. Pallonkohan ostaisi vai kauniin nuken?
Siinähän olikin jo kotiportti. Teki mieli laulaa, kun juoksi ylös portaita. Kenties torutaan, kun hän on viipynyt näin kauvan. Mutta onpa hänellä tuliaisia.
— Terveisiä kylästä, sanoi Lauri iloisesti, kun oli ennättänyt sisään.
— Mitä se pikku neiti nyt tahtoi tietää ja mitä sinä vastasit? Ivasi emintimä.
— Terveisiä laittoi kaikille ja tuliaisia.
Lauri laski pussin pöydälle ja etsi taskuistaan omenat.
— Tämä on Annin, sanoi hän, ja heilutteli varresta suurinta ja punaisinta.
Anni olikin jo kontannut Laurin luo ja kavunnut pystyyn pitäen kiinni hänen takkinsa liepeestä. Lauri otti lapsen syliinsä ja istuutui kehtoon. Hän hieroi Annin kylmiä pikku jalkoja, jotka olivat ihan sinertävät vilusta. Ja hän ajatteli, että kengäthän Annikin tarvitsisi, mutta sitten ei saakkaan palloa tai nukkea.
Alkoi jo olla jotensakin pimeä heidän pienessä huoneessaan. Isä otti tulta lamppuun ja Lauri aikoi juuri nousta panemaan puita uuniin, kun hän kauhukseen muisti, että hän aamulla oli kantanut ylös viimeiset vajasta. Mikäs nyt neuvoksi, kun on vielä näin kylmä aika!
Eikä isällä ollut rahaa, sen Lauri kyllä tiesi. Eilen nostettu palkka oli mennyt melkein kaikki vanhan velan suoritukseen.