— Entäs saappaat?
Lauri selitti nyt, ettei hän ostanutkaan niitä. Kun kotona ei ollut puita eikä ruokaa ja isä oli epätoivossa, auttoi hän isää kultarahallaan. Ja puukengät olivat hänestä nyt niin hyvät. Paljon paremmat kuin koskaan ennen. Ei hän milloinkaan pyytäisi parempia.
Lauri oli taas yhtä onnellisen näköinen kuin eilen aamulla ja Aune huomasi eilen erehtyneensä sen onnen syystä.
— Ei puita eikä ruokaa, — soi Aunen korvissa. Se kuului niin armottomalta ja kovalta. Pikku Annille ei ollut ruokaa, ja hän olisi kumminkin tarvinnut sitä niin vähän.
Kun ei ollut puita eikä ruokaa, niin vielä vähemmin lienee ollut vaatteita. Ja Aunelle tuli kiire ompelemaan.
Leena rupesi auttamaan pääntientä, joka oli vaikeampi tehdä ja Aune ompeli pieniä hihoja.
Puhuivat siinä Laurista, siitä iloisuudesta, joka nyt oli säteillyt koko hänen olennostaan. Ja Leena sanoi sen tulleen siitä, että hän oli kieltänyt itsensä. Niin vain monella viisaalla ja ylhäisellä olisi paljon opittavaa köyhästä pojasta, joka oli uskollinen isälleen hädän hetkenä.
Aune ajatteli, että hänkin tahtoisi jollain tavalla kieltää itsensä. Mutta eihän se ollut itsensä kieltämistä, että hän nyt esimerkiksi teki kolttia pikku Annille sentähden, että hänellä sattui olemaan liiaksi vaatetta. Eikä sekään, että hän soi muruisen runsaasta pöydästään tarvitsevalle. Ei, hänen olisi itsensä pitänyt tuntea sen puutetta, mitä hän oli antanut pois. Mutta kuinkas hän voisi puutetta tuntea, kun isä on rikas ja voi hankkia hänelle mitä tahansa tässä maallisessa suhteessa?
Leena sanoi että itsensä kieltäminen voi tapahtua monella tavalla. Siihen on niin rikas kuin köyhäkin tilaisuudessa joka päivä, jos vaan on voimia sitä toteuttamaan. Ja se onni, joka siitä vuotaa ihmisen sieluun, on salaisuus kokemattomalle. Aune kyllä oppisi sen ymmärtämään.
Onnellinen se, joka on päässyt sen salaisuuden perille! — — —