Tohtorisetä kysyi nyt rohkaisten Aunelta, että vieläkö tää urhoollinen tyttö jaksaisi kestää vähän kipua, tehtäisi pieni niksaus vaan?
Ja Aune vastasi, että kyllä hän kestää.
Luusirun luusirun perästä laski tohtori nyt pihdistään pöydälle.
Eikä Aune enään jaksanutkaan hymyillä kalpenevalle isälleen. Ei hän valittanutkaan eikä liikahuttanut jäsentä.
Mutta pieni käsi värisi isän kädessä ja tuskan hiki helmeili vaalealla otsalla.
Kun vasenkin jalka sitten oli kääreessä ja he hellävaraa olivat nostaneet hänet takaisin sänkyynsä, otti vieras tohtori häntä ystävällisesti kädestä ja sanoi:
— Kiitos, sinä pieni urhoollinen tyttö! En ole ennen nähnyt vertaistasi. Luulenpa että Aune osaa tehdä muutakin kuin filofeerata. Toden totta, moni sotamies kantaa vähemmästä urhoollisuudesta kultarahaa rinnassaan!
Mutta Aune oli tohtorien vakavista kasvoista lukenut, että siitä jalasta taisi olla sangen vähän toivoa.
Isä oli mennyt saattamaan lääkäreitä. Aunea uuvutti, hän oli saanut vähän morfiiniä. Leena oli siinä. Hän kysyi hiljaa Aunelta:
— Koskiko kovin.