Aune kyseli isästä ja pikku Annista ja sai kuulla, että he voivat hyvin ja että Anni on niin ihastunut uuteen mekkoonsa, ettei tahtoisi antaa sitä yöksikään pois.
— Istu mukavammin — kehoitti Aune — nojaa paremmin tuolin selkää vastaan! Eikö sinua väsytä?
Lauri punastui. Aune mahtoi pitää häntä ihmeellisenä unikekona, johon hänellä kyllä olikin syytä. Sentähden täytyi hänen tässä vähän puollustella.
— Ei minulla sentään ole tapana nukkua joka päivä. Koulussakin on se tapahtunut yhden ainoan kerran kaunokirjoitustunnilla. Siitä on jo kauvan. Pieni veli oli silloin kipeä ja olin tuudittanut häntä kaiken yötä.
— Mitäs opettaja sanoi?
— Häntä nauratti vaan, vaikka minä pelkäsin pantavan nurkkaan seisomaan.
— Ei mekään panna nurkkaan, vaikka nukkuisitkin.
Mutta ei Lauria nyt nukuttanut. Hän sanoi maanneensa hyvästi koko yön.
— Arvaas mitä minä olen ajatellut! Sanoi Aune. Se on jotain hyvin, hyvin hauskaa. Sinun pitää ensi kesänä päästä meidän kanssamme Ahtolaan!
Lauri hymyili surullisesti. Ei hän pitänyt sitä mahdollisena. Hän ansaitsi sanomalehdestä juuri niin paljon kuin heiltä meni huoneen hyyryä, kuusitoista markkaa kuukaudessa.