Aune oli kyllä ajatellut asian sitäkin puolta, mutta hän uskoi ihan varmasti, että hänen isänsä mielellään maksaisi Laurille yhtä paljon. He tarvitsisivat kumminkin jonkun pyörätuolia lykkäämässä, Leenan oli aina ollut vaikea joutaa.
Jospa Lauri vaan voisi aavistaa kuinka hauska hänelle tulee maalla, hänelle, joka on ihan terve, koska Aunekin on voinut nauttia niin paljon, vaikka hänen aina on täytynyt pysytellä pyörätuolissaan.
Lauri saisi kiikkua kuin orava metsän puissa, heittää kuperkeikkaa sammalmättäillä, jänisten leikkitanhuilla, ja kalasena uida kaislikossa.
Aunen oli aina kovasti tehnyt mieli synkkään metsään, sinne missä ei ole muuta tietä kuin joku mutkainen karjanpolku, ja jossa ei kuulu muuta ääntä kuin tuulen tohina korkealla puitten latvoissa ja pikku lintuin liverrys.
Kerran he kaikin olivat olleet oikein kaukana salolla. Sinne oli ollut vaikea päästä, isä ja Leena olivat väliste kantaneetkin pyörätuolia.
— Nyt olemme erämaassa — oli isä sanonut. Eikä näkynyt enään edes karjanpolkua.
Sitä päivää Aune ei koskaan unohtaisi, vaikka silloin oikeastaan ei tapahtunut mitään erinomaista. Tuuli vain heilutteli vanhain honkain latvoja ja humahteli kumman surullisesti. Ja maassa kukki kanerva.
— Kas vaan kanervaa — sanoi isä — osaapa se ilahduttaa erämaata, vaikka on pieni ja matala.
— Minkätähden kuiskailemme? Oli Aune kysynyt.
— Senkötähden ettemme häiritsisi erämaan rauhaa?