Mutta Saimi sanoi pelkäävänsä, ettei Aune enään elä kauvan. Kuinka hänen kätensäkin ovat ohuet, melkein läpikuultavat!
— Kenties se Lauri nyt pitää itseänsä tuttavana ja tervehtää, kun tulee vastaan kadulla.
Ja Elli tunnusti, että häntä sentään hyvin kovasti hävettäisi, jos Lauri tulisi vastaan puukenkineen ja kumartaisi kömpelösti, varsinkin jos hän sattuisi kävelemään suuressa tyttöparvessa. Hän päätti kääntää pois päänsä eikä olla näkevinään. —
Sinä iltana valvoi Lauri ison aikaa vuoteessaan, ennenkuin nukkui.
Kaikellaiset ajatukset tulivat mieleen.
Häntä ihan harmitti ne serkut ja heidän naurunsa. Sitä vaan ei yhtään tiedä kuinka vielä voi käydä maailmassa. Köyhä oli sekin poika, josta Aunen antamassa kirjassa puhuttiin ja kumminkin tuli hänestä niin suuri herra.
Mikseikäs hänkin voisi lukea, hyvä pää hänelläkin on. Lauri tiesi olevansa Jannen jäljestä paras poika luokalla ja kumminkin oli hänellä niin vähän aikaa läksyjen lukemiseen.
Mutta kukapa häntä kouluttaisi? Ei vainen taitaisi tehdä sitä kukaan.
Nurkassa tuolla seistä törötti isän suuri rautamoukari. Siinä hänen herruutensa ja tulevaisuuden toivonsa.
Ja kuitenkin kaikitenkin samapa se!
Opettaja sanoo usein koulussa, että on juuri yhdentekevä, mitä työtä ihminen toimittaa, kun hän vaan on uskollinen tehtävässään.