Yhdentekevä juuri on lukeeko Lauri vai heiluttaako rautamoukaria, kun hän vaan tekee sitä tarmonsa takaa.
Mutta sitä Lauri ajatteli, että niin hän tahtoisi elää ja niin hän tahtoisi kuolla, ettei Aunen, joka nyt uskoi hänestä hyvää ja joka ei lainkaan pilkannut häntä puukenkäin tähden, ettei Aunen liioin koskaan tarvitsisi hävetä hänen tuttavuuttaan.
Mielikuvitus alkoi nyt luoda esiin kaikenlaista:
Monta vuotta on kulunut. Lauri hakata kalkuttaa kiven kylkeä tiepuolessa, niin komeat vaunut ajavat ohi ja niissä istuu ylhäinen neiti. Lauri tuntee hänet heti Auneksi, mutta Aune ei enään tunnekkaan häntä.
Yhtäkkiä hevoset säikähtävät ja ovat juuri vetämäisillään vaunut syvänteeseen, niin hän ryntää esiin ja pelastaa Aunen. Mutta itse murskautuu hän vaunujen alla.
Ja jospa hän ei olisikaan tilaisuudessa pelastaa Aunen henkeä, niin saisi hän ehkä pelastaa jonkun toisen, vaikka työmiehen tai köyhän lapsen.
Lukisivat sitten Aune ja Leena sanomalehdestä — jota joku toinen poika silloin kantaa heille — lukisivat miehestä, joka uhraamalla henkensä pelasti toisen. Nimi onkin heille tuttu.
— Sehän on se meidän pieni Laurimme, joka kantoi sanomalehteä ja jolle juotimme lämmitystä kylminä talviaamuina. Sellainenko mies hänestä kasvoi — henkensä uhrasi toisen tähden!
Ja kenties vuodattavat he kyyneleen hänen muistolleen.
14