Se poika luonnollisesti ei ollut kukaan muu kuin Janne, jota hänen äitinsä vetää kelkassa lumista tietä pitkin. Kunpa vaan ei olisi vilu!
He liimasivat kuvan kiinni puitteisiin ja nyt se oli valmis seinään pantavaksi. Aune tahtoi sen ihan vastapäätä sänkyä, että saisi siitä katsella uusia ystäviään.
Siinä se nyt riippui.
— Onko sinun vilu, Janne rukka, kun istut siinä kyyrylläsi kelkkassas?
Aune muisti Laurin sanoja: he ovat onnelliset yhdessä.
Niin varmaan ovat he onnelliset, sillä se rakkaus, joka heidät yhdistää, valaisee heidän tiensä korvenkin keskellä ja se voisi vaikka hangetkin sulattaa tiepuolesta. Eikä ole Jannen silloin vilu.
Niinpä istu sinä pieni onnellinen poika turvallisena kelkassasi ja riemuitse, kun on vetämässä äidinrakkaus! Ja iloisena vedä kuormaasi, onnellinen äiti, eipä liene se sinulle raskas! — —
Iltapäivällä tuli Lauri toistamiseen. Hän kertoi Aunelle siitä ilosta, minkä hänen tulonsa oli synnyttänyt pyykkimuijan kamarissa.
Janne, joka muuten aina on totinen ja vakava kuin vanha mies, oli unohtanut kyttyränsä ja tanssinut pitkin kosteata kivilattiaa kuin mikähän pieni kääpiö.
Ja sairaan äidin kasvoja kostuttivat ilonkyyneleet, kun hän ääneensä ylisti sitä Jumalaa, jonka apu on lähinnä juuri silloin, kun hätä on korkeimmillaan.