Aune heittäytyi pitkälleen ja peitti kasvonsa lakanalla. Hän tunsi itsensä niin vähäpätöiseksi, niin tuiki mitättömäksi. Ja kuitenkin oli hänen suotu toimia Jumalan kunniaksi!
Ja kuinkas oli oikeastaan sen suuren rakkauden laita, jonka aina piti paisuttaa hänen sydäntään, ja joka ei konsaan saisi sammua?
Oi, kuinka se kutistui pieneksi, pieneksi vainen ja penseäksi. Ja kuitenkin oli se ainoa tarpeellinen ja ainoa elämisen ehto.
Piti pyytää apua ylhäältä, piti pyrkiä juomaan siitä ikuisesta lähteeestä aivan niinkuin janoinen peura pyrkii vetten luo, josta Leena oli lukenut. —
Kun Aune taas nousi istumaan, kertoi Lauri hänelle jatkoa äskeiseen tarinaansa: kuinka he yhdessä Jannen kanssa olivat juosseet ruokakauppaan ja tuoneet kumpikin kantamuksensa tavaraa. Sitten olivat he niinikään yhdessä kamarin uunissa kolmijalkaisessa pannussa keittäneet hyvää velliä, jota sairas äitikin oli syönyt lautasellisen. Ja ensi yönä oli Janne luvannut nukkua rauhassa isosta aikaa. — —
Hämärä alkoi jo laskeutua maahan ja Aunenkin pehmeään pesään, johon hän nyt ei tahtonut tulta. Oli niin hyvä istua näin illan hämärässä vapaasti ja peittelemättä pakinoiden asioista, jotka täyttivät sydämmen.
He puhuivat Laurin kanssa kaikista niistä poloisista, joilla ei ole edes isää eikä äitiäkään eikä minkäänlaista kodin turvaa. Lemmetön maailma vaan kohtelee kovasti ja kuolettaa sydämmen kukkaset.
Aune oli iloinen siitä, että kerran oli päästy siihen pääasiaan, josta hän juuri enin oli halunnut puhua. Ja hän uskoi nyt siinä, hämärän muuttuessa pimeäksi ja tähtien syttyessä siellä kaukana ja korkealla, hän uskoi nyt siinä Laurille, että hänenkin oli suotu maistaa rahtunen sitä rakkautta, joka on ijäistä alkua. Siitä seuraa, että hänen korkein onnensa olisi juuri niitten poloisten palveleminen, joista he olivat puhuneet.
Lapsellisuudessaan oli hän ajatellut jos joitakin keinoja sen asian toteuttamiseksi. Ensi innostuksessaan oli hän päättänyt tehdä työtä aamusta varhain iltaan myöhään, käyttää oikein elämänsä joka hetken, kutoa kintaita ja sukkia sekä ommella vaatteita. Kun niitä siten karttuisi hänelle koko kuormallinen, lähtisi hän kuormineen matkustamaan pitkin teitä ja taipaleita. Niinpä saisivat siitä viluiset vastaantulijat lämmikettä. Hän poikkeisi köyhimpiin mökkeihin tien varrella, yöpyisi yksinäisiin asuntoihin ja viettäisi arkenakin jouluiltaa matalissa majoissa…
Mutta jo ensimmäiset yritykset siihen suuntaan olivat osoittaneet, että tyhjiin saivat rauveta ne unelmat.