Ei ollut Aunessa töitten tekijää eikä kuorman kera kulkijaa.
Surren oli hän luopunut niistä tuumista ja hänen toimintahalunsa etsi uusia keinoja eikä löytänyt.
Ainoa lohdutus oli ollut se, että jos voisi hyvillä ajatuksillaan seurata heitä heidän teillään ja poluillaan, olla läsnä lohdutuksen tarpeessa ja virittää toivoa toivottomiin mieliin.
Mutta nyt oli hän saanut ihan uuden ajatuksen. Hän oli saanut sen juuri näinä päivinä. Lauri saisi nyt kuulla kaikki, sillä Laurinkin piti olla osallisena auttamassa häntä hänen elämänsä tehtävää suorittamaan.
Hänen elämänsä tehtävää — Aunen silmät loistivat pimeässäkin pelkästä riemusta.
Hän oli ennen mielestään ollut luotu vaan tyhjäntoimittajaksi maan päälle ja hänen elämänsä oli tuntunut olevan vaan vastukseksi ja vaivaksi toisille.
Aune kertoi nyt Laurille, että hänen isänsä oli varakas ja että hän siis isoksi tultuaan saisi paljon rahoja ihan omikseen. Niillä rahoillaan hän rakentaisi kodin kodittomille! Juuri niin, ja siinä yrityksessä piti Laurin olla hänelle avullisena.
He saisivat nyt siis yhdessä tuumata millaiseksi ja mihin paikkaan se olisi tehtävä. Se Aunella vaan oli selvillä, että maaseudulla sen olla piti, järven rannalla ja metsikössä. Eivät he hakkaisi pois ainoatakaan puuta siitä ympäriltä. Huoleti saisivat riippakoivut lyödä ikkunoihin ja humahdella kotoiset kuuset.
Maantielle sen kumminkin pitäisi näkyä, että löytäisivät siellä vaeltajat kotiinsa. Ja hyvä olisi, jos lähellä siinä risteilisi monta tietä.
Kivestäkö vai puusta? Oli ensimmäinen kysymys.