Ja sinä yönä hän taisteli Jumalansa kanssa.
Seuraavana aamuna hän etsi esille yksinkertaisimman pukunsa, vanhan mustan leningin ja pukeutui siihen. Hän pysytteli huoneessaan koko päivän.
Sydänalaa ahdisti vielä. Mutta kun iltakaste alkoi helmeillä puutarhan kevätvehreässä, täytyi hänen päästä ulos, saada hengittää raitista ilmaa.
Ja ennen kaikkea täytyi hänen saada tavata Selmaa, keskustella hänen kanssaan, avata hänelle koko sielunsa niinkuin ennen! Sanoa hänelle kuinka tyhjältä, vähäpätöiseltä, joutavalta hänen nykyinen elämänsä hänestä tuntui. Ja ne vuodet Berliinissä, kiihoituksessa, humussa eletyt — kuinka hukkaan menneiltä! Hän oli ollut kuin kuumesairas, jonka silmiin kuvastaikse olemattomat, joka elää harhakuvien keskellä pitäen niitä tosina. Hän oli jo luullut olleensa saavuttamaisillaan unelmainsa ihanteen, joinakin hetkinä oli se jo ollut ihan hänen omanaan, oli täyttänyt hänen olentonsa autuudella samalla kuin hän oli vavissut sen edessä. Ja hänen oli muka pitänyt näyttää se maailmalle. — Ja mille maailmalle!
Hän näki edessään berliiniläissalongin täynnä nautinnonhaluista, hienostunutta yleisöä. Veltot, väsyneet piirteet sai hän hetkeksi vilkastumaan. Hän näki taas kukkasateet ja kiiluvat katseet, hän kuuli kiihkeät hyvähuudot, joista hän joskus oli nauttinut, mutta jotka taas toiste olivat herättäneet hänessä selittämätöntä pelkoa. Näin kaukaa luuli hän paremmin voivansa arvostella sitä kaikkea. Hän luuli nyt voivansa selittää, miksi pelko ja ahdistus niin usein oli vallannut hänet keskellä voitonriemua, kun häntä oli tahdottu käsillä kantaa ja hänen nimeään oli mainittu kiihkeästi ja hellästi.
Hän luuli nyt tietävänsä, että häntä sellaisina hetkinä oli ympäröinyt irtipäästetty nautinnonhimo. Ja sille yleisölle oli hän tahtonut näyttää sen, mikä hänelle oli pyhintä kaikesta — sillä kauneuden etsintä oli hänelle uskontoa.
Hänen täytyi tehdä tiliä itselleen laskiessaan kotikaupunkinsa hiljaista torinviertä rantakatua kohden, jonka varrella Selma nyt asui.
— Kuinka juuri olikaan hänen laitansa ollut? Kuka voipi selittää, mitä nuoren ihmisen mieleen voi nousta, kun hän näkee maailman jalkainsa juuressa? — Oliko hän kenties kerjännyt heidän ylistelyään. Oliko hän ehkä pettänyt itseään? Oman kunnian himoko olikin ollut hänen johtotähtenään?
Hän huudahti kauhusta valjuna hoiperrellessaan vehreäksi maalatun puutalon seinustaa.
— Ja senkötähden se oli häntä paennut? Senkötähden tunsi hän nyt itsensä näin toivottoman köyhäksi, näin masennetuksi?