— Hän oli kenties vielä väsynyt pitkästä matkasta, pääteltiin, ja muutenkin liiaksi rasittunut, näyttikin surkastuneelta ja kuihtuneelta entiseen nähden.
Mutta joku tarkkasilmäisempi luuli huomaavansa, että hänen mieltänsä ahdisti salainen suru.
XV.
Vaikka kevätilta olikin kauneimmillaan, ajoivat Aarniolaiset kotiin laulajaisista katetuissa vaunuissa. Matkalla ei vaihdettu sanaakaan. Eeva luuli huomanneensa, että hänen äitinsä oli sangen tyytymätön. Isän mielialasta hän ei ollut selvillä. Hän istui Eevaa vastapäätä pidellen tyttären saamaa kaunista kukkalyyryä polvellaan ja kumartui tuon tuostakin nauttimaan sen tuoksusta.
Porrasten edessä auttoi hän Eevaa vaunuista, ja silloin isä ja tytär vaihtoivat pitkän katseen.
— Nuhdetta siinä katseessa ei ollut — ajatteli Eeva hengittäen keveämmästi — isä kyllä häntä ymmärsi.
Illallispöytä oli katettu, mutta Eeva kieltäytyi tulemasta ruualle.
Hän riensi omaan huoneeseensa ja alkoi kiihkeästi riisuutua. Silkkileningin ylinen tuntui polttavan hänen hentoa vartaloaan ja pitkä laahustin ihan inhoitti häntä.
Hermostuneesti vetäsi hän kyynäspäitten yläpuolelle ulottuvat ranskalaishansikkaat kädestään, pyöräytti ne palloksi ja viskasi vaatekaapin pohjaan.
Isältä saamansa kultasen rannerenkaan ja paksut kaulavitjat laittoi hän pieneen pyöreään laatikkoonsa pumpuleihin, niinkuin ne olivat olleet, kun hän sai ne. Ja kun hän ripusti laahusniekka leninkiä ja hienoja, pitsihelma alushameita kaapin nauloihin, tuntui hänestä siltä, kuin hän ei milloinkaan enään tarvitsisi näitä helyjä ja hetaleita. — —