Se hänellä vain oli selvillä, että nyt hänen piti laulaa ukolle ja mummolle. Mitä olivat he välittäneet monimutkaisista aarioista ja espanjalaisista rallatuksista? Nyt oli heidän vuoronsa.
Hän muisti sillä hetkellä vain yhden laulun, josta hän tiesi heidän varmaan pitävän. Hän pyyhki kyyneleensä, oikaisihe, astui aivan laululavan reunaan ollakseen lähempänä heitä ja alkoi kuin ennen mummon säestämänä valkean tuomen alla:
"Jo joutui armas aika…"
Veisattuaan kaksi ensimmäistä värsyä poistui hän kiireisin askelin. Näytti aivan siltä kuin hän olisi tahtonut paeta silkkisen laahustimensa kahinaa.
Pukuhuoneessa heittäytyi hän sohvaan itkeäkseen kyllältään. Se virvoitti kuin keväinen sade ja painostava tunne hänen sydänalassaan muuttui keveämmäksi.
Hän oli nähnyt kuinka heidän kasvonsa kirkastuivat, ja se teki hänet onnelliseksi. Eikä hänen mieltänsä rasittanut ajatus siitä, mitä muu yleisö ajatteli hänen käytöstavastaan.
— Se oli meille — sanoi Eeva-muori ukon rinnalla laskiessaan seurahuoneen portaita — sitä lasta! Silkkienkin alla on hänen sydämmensä ennallaan.
Ja kyynel kieri kurttuiselle poskelle.
— Saammepa nähdä — kuiskasi pormestarinrouva viskaalinrouvalle — että hänestä vielä kuuluu outoja. Se loppukohtaus ei ollut hyvän enne.
Ja yleisön kulkiessa kotiinsa pitkin hiljaisia katuja, tunnusti moni itselleen tai toverilleen, että hän sentään oli odottanut enempää.