Eeva huomasi heti, että he olivat paljon vanhentuneet sitten viimenäkemisen. Ja nyt seisoivat he siellä katsellen häntä surunvoittoinen ilme kasvoissaan.
Hänelle selvisi kaikki. He olivat seuranneet häntä kaiken ajan, alati muistelleet, joka päivä rukoilleet hänen puolestaan. Sillä heidän uskollisuutensa oli järkkymätön. Nyt olivat he paikkakunnan lehdestä lukeneet ilmoituksen laulajaisista. Ukko oli lähtenyt suo-ojaltaan, mummo kangaspuista. He olivat pukeutuneet kirkkovaatteisiinsa, kulkeneet pitkän matkan, maksaneet ovirahansa, vaivalla ansaitun, ja pysähtyneet jonnekkin ovipieleen, missä vähimmän olisivat toisten tiellä.
Nyt olivat he rohjenneet näin lähennellä, hekin nähdäksensä häntä tarkemmin.
Ja hän seisoi heidän edessään silkissä ja kullassa, vallaton espanjalainen laulu huulillaan!
Hänen mielessään vilahti kolminaisliiton kevätretket, mustunut kannel, hallayöt, pettuleivät…
Ja hänen teki mielensä juosta heidän luokseen, langeta heille kaulaan ja pyytää anteeksi.
Hän koetti voittaa mielenliikutustaan, mutta se kävi hänelle ylen valtavaksi ja hän ratkesi hillittömään itkuun.
Yleisö katsoa tuijotti häneen tuiki hämmästyneenä. Mistä tämä nyt tuli? äsken hän vasta oli iloinen kuin päivänsäde.
Kauvan hän ei ollut mielenliikutuksen vallassa. Hänenhän piti laulaa.
Hän ei uskaltanut katsahtaa isäänsä eikä äitiinsä — kuinka onnettomilta he mahtoivatkaan näyttää tämän välikohtauksen tähden?