Hän valitsi espanjalaisen laulun, huiman ja vallattoman, ja hän oli huima ja vallaton esittäessään sitä, vaikka sydänalaa ahdisti.
Se nosti myrskyn salissa ja äänekkäästi huudettiin sitä uudestaan.
Hän tuli esille koettaakseen yhä vieläkin voittaa itsensä.
Yleisö oli jo noussut paikoiltaan täyttäen keskikäytävän. Etäämpänä istuneet koettivat tungeskella niin lähelle laululavaa kuin suinkin ja kurkistelivat häntä uteliain katsein.
Hän ei saanut heti alkaneeksi huimaa espanjalaista lauluaan. Teki mieli hiukan tarkastella aaltoilevaa yleisöä. Olikohan siellä montakin tuttua?
Ja hänen mieleensä muistui se ilta, jona hän viimeksi oli seisonut tällä lavalla. Silloin oli hän etäällä nähnyt mustan sykkyräisen pään ja Selma, hänen siskonsa, oli seurannut häntä armain katsein. Ja hän oli laulanut heille.
Nyt ei näkynyt kumpaakaan.
Hän oli juuri avaamaisillaan suunsa antaakseen vallattoman espanjalaisen laulun helkkyä huuliltaan odottavan yleisön ihastukseksi, kun hän yleisön joukossa tunsi kaksi henkilöä, joiden läsnäolo oli hänelle tuiki odottamaton — Hietarannan ukon ja mummon.
He seisoivat hiukan erillään muista, kahden tuolirivin välissä jotensakin lähellä lavaa — kyllin lähellä, että Eeva selvästi eroitti heidän kasvojensa ilmeen ja koko ulkoasunsa.
Hattukulu ukon kädessä oli sama entinen, monen kesän vaalentama vanha tuttu. Ja mummon tummansininen pumpulileninki oli ollut hänen ainoana juhlaleninkinään kaiken heidän tuttavuutensa ajan.