— Jos teillä on suruja elämässä, oli hän sanonut — niin paetkaa luontoon, siellä olette ikäänkuin lähempänä Jumalaa — —
Hänellä oli nyt suru, suuri suru. Ja kenties hänen juuri olisi pitänyt päästä lähemmäksi Jumalaa saadakseen rauhan.
Kuu nousi vastaisen rannan metsän takaa. Kevätillan taivaalla oli se kuin aave entisestään, mutta kuvastui kuitenkin pitkänä keltaisena juovana järveen.
Siihen laski vene rantaan. Siitä nousi muutamia huviretkeilijöitä salkut ja kopat kädessä. Rantaa lähetessään olivat he väitelleet kiivaasti, mutta vaikenivat huomatessaan Eevan. Heidän kuljettuaan ohitse kuuli hän matalan naisäänen kuiskaavan: — siinä hän oli.
Väittely oli siis koskenut häntä. Tavallisessa mielentilassa olisi se käynyt häneen paljoa kiusallisemmin. Nyt herätti se vain heti ohimenevän vastenmielisyyden tunteen. Hänen sydämmensä oli liian täynnä surua ja ahdistusta ollakseen herkkä muille vaikutuksille.
Pieni poika juoksi pitkin rantaäyrästä ongenvapa toisessa läkkikannu toisessa kädessä. Hän muutteli paikasta toiseen koettaakseen kalaonneaan. Hänellä oli housun lahkeet käärittyinä yläpuolelle polvea ja tuontuostakin hän kaalasi nousuveden poikki päästäkseen kivelle, joka nosti rosoista päätään pinnan yli ikäänkuin oudoksuen veden paljoutta.
Kaksi palvelustyttöä kulki hartaasti keskustellen vesisangot kädessä pyykkilaituria kohti. Nyt pysähtyivät he kuuntelemaan soittoa, joka hiljaisena hyminänä kuului niemen takaa varsinaisesta rantapuistosta.
Koko kaupunki olikin siis siellä, ja sentähden oli tällä rannalla niin hiljaista, niin yksinäistä.
Eeva näki kaikki mitä hänen ympärillään tapahtui kuin unessa. Hän oli kuin ulkopuolella itseään, katseli kuin jostain muualta sitä nuorta surevaa tyttöä, joka seisoi nojaten piilipuun runkoon, ja hänen kävi häntä sääli. Sillä hän tunsi kuinka rajusti hänen sydämmensä löi ja kuinka hän kärsi…
Ensin oli hän nauttinut yksinäisyydestä tai paremmin luonnon rauhasta ympärillään, mutta sekin alkoi ankaraksi. Oli kuin sekin olisi vaatinut häntä tilille.