— Niin, hänhän olikin matkalla Selman luo. Hän kyllä häntä ymmärtäisi, hän kyllä voisi häntä lohduttaa. Kivenheitto vain, siellä näkyi jo vanha rapistunut rakennus.
Hän kulki kiireisin askelin, mutta ennenkuin hän ennätti tohtori Sommerin asunnolle, pysähtyi hän äkkiä kuin taikaiskun lyömänä erään rantakadun varrella olevan matalahkon rakennuksen kohdalle. Ikkuna oli auki ja huoneesta kuului sama vakava ja soinnukas miehen ääni, jota hän laivassa oli kuunnellut. Hän joutui heti omituisen tenhon valtaan. Hän kuuli selvästi joka sanan.
"Rauhani minä annan teille, en minä anna teille niinkuin maailma antaa."
Rauhaa — niin sitäpä häneltä puuttui, muuta hän ei tarvinnutkaan.
"Tulkaa minun tyköni kaikki… minä tahdon teitä virvoittaa" — —
Kävelikö hän itse siihen huoneeseen vai veikö hänet joku toinen? Omastako vai toisen tahdosta hän joutui sinne — sitä hän ei tiennyt itsekkään.
Se vain oli varmaa, että hän siitä illasta kuului heihin.
XVI.
Varhain seuraavana aamuna oli Eeva taas menossa rantaan päin. Hänellä oli kirje kädessä. Se oli vietävä laivan postilaatikkoon. Hän kulki nopeasti ja kevein askelin. Hänen koko olennossaan oli sama itsetietoinen, päättävä ryhti, joka oli hänelle ominainen, mutta joka viime päivinä näytti luopuneen hänestä.
— Ei, hän ei katunut sanaakaan siitä mitä hän oli kirjoittanut. Muulla tavalla hän ei voinut menetellä. Nyt hänellä ei saanut olla siteitä, ei pauloja. Kaikki mikä sitoi hänet siihen, joka oli valhetta, oli säälittä reväistävä rikki. Nyt, näkevänä, oli hänellä oikeus korjata sokeana tekemänsä erehdykset.