Eeva ei nähnyt isäänsä koko sinä päivänä. Hän oli sulkeutunut huoneeseensa. Mutta illalla löysi hän pöydältään suljetun kirjeen, johon hänen nimensä oli kirjoitettu isän käsialalla. Väristen onnesta luki hän:
— Älä anna rukousten ja kyynelten horjuttaa itseäsi vakaumuksestasi, niinkuin eräs teki ennen sinua. — Se surmaa ihmisen. —
— Hän sitä siis ei pyydä. Ooh, kuinka hän on ylevä ja vapaa! Ja vielä vapaammaksi pitää hänen päästä! — Se surmaa ihmisen. — Itsestäänkö hän puhui? Kuinka olikaan hän kärsinyt! Mutta nyt muuttuisi kaikki.
Nyt saisivat he nähdä kuinka paljon hän rakasti heitä. Nyt hän alati palvelisi heitä eikä luopuisi heistä milloinkaan.
Ja hän antaisi itsensä kokonaan.
XVIII.
Oli kuin kaikki liike hetkeksi olisi lakannut siinä pienessä kaupungissa. Aarnion kauppapuodin ovet, jotka muuten tavallisesti näin kesäiseen aikaan aina olivat ystävällisesti levällään ja joissa hiljaisempinakin aikoina sentään aina oli tulijaa, menijää, olivat nyt tiukasti suljetut. Rautakisko kulki tylynä pielestä pieleen ja sen toisessa päässä riippui suuri ulkolukko mykkänä ja paljon merkitsevänä.
Laivasillalla oli niin oudon hiljaista. Missä olivat nyt jyryävät käsirattaat, jauhoiset rengit ja pyylevät kahvisäkit?
Aarnion tavaramakasiini törötti siinä suljetuin ovin, sekin ikäänkuin oudoksuen moista hiljaisuutta.
Koko kaupunki oli hämmästyksissään. Useimmille oli se tullut kuin salaman isku, mutta toiset pitivät sitä liiallisen suurentelemisen luonnollisena seurauksena ja sanoivat vain odottaneensa tätä loppukohtausta. Toiset surkuttelivat, toiset tunsivat kenties vahingoniloa, niinkuin maailmassa aina on tavallista.