Silkkimustat korskuivat Aarnion tallissa ja kiiltäväin vaunujen olisi tehnyt mieli vieriskellä pitkin katuja ja puistoteitä ihmisten ihailtavina. Se olisi toki ollut toista kuin torkkua pimeässä liiterissä pölyn laskeutuessa peitteeksi koko niitten komeudelle.
Mutta ei kuulunut ajajaa.
Puutarhassa tekivät syksyllä istutetut saksankuuset nuorta telkkää ja sen entiset asukkaat riippakoivu ja orapihlaja ihmettelivät, missä viipyi vireä vaalija. Pitkät ruokakasvilavat olivat kuin odotuksissaan nekin, muhisivat päivänpaisteessa ja työnsivät saviheinää jalompain tainten puutteessa. Myyrä pilkisti uteliaana reiästään. Hänenkö haltuunsa se valtakunta nyt heitettiinkin?
Missä viipyi siementen sirottaja, kussa kylväjä kotoinen? —
Alaslaskettujen uudinten takana, piilossa maailmalta, masentuneena, murtuneena, toivotonna.
— Huomenna ei ole seinäin suojaa, ei kuhun päänsä kallistaa. Vieras vie valtaistuimeni, outo ottaa kotini kauniin. Minne paeta häpeätä ja maailman pilkkaa? Pitäisi toimia talon ainoan toimelijaan — haaveilijoita ovat toiset — hankkia asuntoa, tehdä muuttoa.
Poissa on toimintakyky, saamatonna ja sairaana ennen vireä emäntä.
Ovelle kolkutetaan.
— Kuinka kiusallista! Pitääkö vielä ottaa vastaan vieraitakin?
Tohtori Sommer matkapuvussa, hämillään: