Mutta hänen toimintahalunsa, joka ensi iskusta oli ollut kuin lamauksisssa, alkoi vähitellen virota henkiin ja luoda itselleen uusia aloja, vaikka ne vastaiseksi pääsivätkin toteutumaan vain mielikuvituksen maailmassa.
Ja Eeva kulki heidän keskellään palvellen ja lohdutellen ja hellempänä kuin milloinkaan ennen.
XIX.
Selma oli käymässä entisessä kotikaupungissaan kaksivuotisen poissaolon jälkeen. He olivat Eevan kanssa matkalla Hietarannan mökkiin. Käsikkäin niinkuin ennenkin laskivat he kapenevaa maantietä laaksoon, jonka pohjassa pieni joki välkytteli vettään pensaikkojen suojassa. Siinä sillalla oli niin usein seisottu nojaten kaiteeseen ja kuunneltu joen kevätsolinaa — se oli jäänyt mieleen sävelenä soimaan halki koko elämän.
He muistelivat molemmat samaa asiaa, vaikka olivat ääneti — kolminaisliiton viimeistä kevätretkeä. Se tuntui olevan niin kaukana, lapsuuden päivänpaisteisilla rinteillä, jonnekka ei enään palata. Ja elämän todellisuus oli alkanut heille kummallekin niin varhain.
Kun he nousivat kanervaista vaaran kuvetta kukkulalle, josta näki kauvas, tuli raitis tuulenhenki heitä vastaan lauleskellen ainaista lauluaan — iloistako vai surullista — sen määräsi kunkin kuulijan oma mielentila. Metsän tuoksuja oli sillä mukanaan, se heilutteli kukkivan kanervan latvaa ja peitti kullankeltaisen haavanlehden sinne alle — ei toki, ei toki vielä vanhuuden merkkiä, uhkuihan kaikki vielä elämänintoa ja voimaa.
Kahden istuivat he luonnon laatimaan kalliosohvaan — kussa oli kolmas?
— Kussa on kolmas? — kysyi tummanvehreä lepikko tiepuolessa.
— Kussa on kolmas? — suhisi saraheinä kallion kyljessä.
— Kussa on kolmas? — uteli tuuli löyhytellen Selman synkkää suruharsoa.