— Kussa, kussa hän on? — kysyi ääni Eevan sisimmässä — niinkö kaukana, niinkö korkealla ettei siivekkäinkään maallinen ajatus voinut häntä saavuttaa, vai niinkö lähellä että hän saattoi tuntea kuinka ihmissydän värähteli sanatonta suruaan tai huimaavaa autuutta…
Eeva puhui taukoamatta, kertoi pikkuasioita, sivuseikkoja aivan kuin peljäten että tultaisiin pääasiaan.
Hän kertoi olevansa täysin onnellinen. Ulkonaisetkin olosuhteet olivat muodostuneet mitä parhaimmiksi. Työ tyttökoulun laulunopettajattarena oli hänelle mieluista. Hän tiesi kyllä että maailma häntä tuomitsi. Hän oli ollut uskoton asialleen, oli kaivanut leiviskänsä maahan… Mutta maailman tuomio ei voinut häiritä hänen onneaan. Ja hänen valtakuntansa oli niin laaja, siinä ei ollut ääriä ensinkään, sillä se käsitti kaiken sen mikä eli ja hengitti…
— Kas sielläkin tulee minun joukkoani! — ja hän tempasi ryysyisen tytön maantieltä helmaansa ja painoi hänet rintaansa vastaan hehkuen rakkautta.
Selma katseli häntä tutkivasti: ulkomuodoltaan hän ei näyttänyt lainkaan muuttuneen näitten vuosien kuluessa, sama hento vartalo, samat henkevät kasvot, joissa yhtaikaa kuvastui lapsen herkkä mieli ja luja päättäväisyys. Ja niinkuin ennen antautui hän nytkin koko sielullaan sille asialle, jonka hän oli ottanut omakseen.
Selma ymmärsi hänet niin hyvin. Lapsuudesta asti luuli hän tuntevansa miltei joka vivahduksen hänen luonteessaan. Joskus oli hän kuitenkin jäänyt seisomaan aivan kuin ongelman eteen. Oli vilahtanut esiin jotain aivan outoa, aivan selittämätöntä. Mutta Selma, joka oli tottunut pitämään Eevaa paljoa ylempänä tavallisia ihmisiä, siis itseäänkin, oli tyytynyt siihen selitykseen, ettei hän kaikessa kyennyt kohoamaan Eevan kannalle.
Nytkin oli hän ongelman edessä. Kuinka jaksoi Eeva olla niin täysin onnellinen juuri nyt? Eikö hän sitten tiennyt, että oli ollut olemassa eräs, joka kenties oli kärsinyt paljon hänen tähtensä, joka ainakin oli alati häntä ajatellut ja joka vastikään oli kuollut hänen nimensä huulillaan.
Oliko hän sitten enempi kuin ihminen? Vai kylmäkö hän vain oli, kova ja säälimätön? Ja ensikerran heräsi Selmassa jonkunlainen katkeruudentunne Eevaa kohtaan. —
Hietarannassa vietiin heidät tupaan, jonka seinät olivat täynnä muistoja kesäasukkaasta.
— Se on kuin unta vain, unta vain — sanoi ukko huojutellen harmaata päätään — unta vain koko elämä.