— Hän heitti ne uuninloukkoon lähteissään — selitti mummo, kun näki vierastensa silmäin seuraavan öljymaalausharjotelmia seinällä — käski minun sytyttää niillä tulta takkaani. — Vai sytykkeiksikö minä niitä! On niitä vielä tuohiakin ja tervaksia. Siinä on nyt suvi ollut seinällämme kaiken talven. Pienimmätkin liuskat pelastin. Tähän näin on yritetty ihmisen nivuksia, pehmeitä, laineisia. Letti siinä alempana näyttää juuri lähteneen sirojen sormien lomista. Täällä taas on palanen siniruutuista pumpulivaatetta, näkee selvästi että se on pumpulia. Siinä vieressä se jo paneutuu poimuihin. Ja tuolla kulmassa on leninginhiha. — Siihen kesken jäivät.
— Mutta sitten hän ne yhdisti — sanoi Selma hilliten mielenliikutustaan — ja hän sai aikaan jotain aivan harvinaista. Taiteilijat ovat käyneet sitä ihailemassa ja he vakuuttavat, että se voisi kaunistaa mitä taulukokoelmaa tahansa. Se on nuori tyttö luonnollisen suurena. Hän laulaa. Luulee kuulevansa sävelet. Hänellä on kimppu metsäorvokkia kädessään. Tuntee niiden tuoksun. Se ei ole maalattu kuva, se on elävä ihminen. Se ei ole liioitellun kaunis, mutta siinä on sitä henkevyyttä, jota ainoastaan ne valitut voivat vaatteelle kiinnittää silmin katseltavaksi.
Reunaan oli kirjoitettu:
— Tämän maailman turhuus viettäköön katoavaista riemuaan — se ei liikuta häntä…
— Minä tavoittelin puhtautta, ja se pakeni minua, mutta minä saavutan sen kuitenkin. —
Selma katsahti Eevaan, joka oli vetäytynyt sen pienen ikkunan luo, jota vehreä varjostin puoleksi peitti. Hän ei saanut tietää, mitä hänen kertomuksensa oli vaikuttanut, sillä Eeva painoi kasvojaan ruutuun ja tuntui olevan saavuttamattoman kaukana…
Kun he vanhalle tavalle uskollisina, ennen lähtöä olivat yhdessä laulaneet mummon säestykseen, toi mummo mustuneen kanteleensa Eevan helmaan virkahtaen:
— Ei ole minussa enään sen soittajata, liian ovat jo sormeni kangistuneet. Te sitä tästä lähtein helkytelkää notkein hyppysin, soitelkaa suruja ja iloja, ja menneitten muistoja kertokoon kumiseva koppa. Ei ole minulla muuta muistia antaa teille uskollisesta ystävyydestänne meitä vanhoja kohtaan.
Hän hyväili sen kylkiä kurttuisella kädellään kuin jäähyväisiksi.
— Mummo, mummo — sanoi Eeva liikutettuna — ainoan aarteenne te antaisitte. En henno ottaa sitä — en ainakaan vielä. Kenties sitten kerran, aikaan, joka vielä olkoon kaukana…