Ja hän juoksutti sen tupaan entiselle paikalleen hirvensarven haaraan unelmoimaan nuoruutensa sammuneesta loistosta, aavistamatta että sillä vielä oli edessään uusi ajanjakso täynnä nuoruusriemuja ja heleintä onnea…
— Kävitte niin kiireekseltänne — sanoi ukko saatettuaan heidät järven poikki — emme ennättäneet käydä edes suomaallani. On sen vähän sentään lähennyt toinen laita ja vanhimmissa saroissa versoo nyt rukiinoras. On se olemassa se, joka muistaa meikäläistäkin ja Hän elää, vaikka ihmiset kuolevat…
XX.
Syysilta peitti jo varjoillaan seudun, kun Selma ja Eeva astuivat metsäpolkua kaupunkia kohden. Oli viileää ja tyyntä. Ei kuulunut muuta kuin kuivain lehtien kahinaa, joita heidän jalkansa tallasivat. Mansikka-ahon laidassa tuli yksinäinen vaeltaja heitä vastaan pyssy olalla, ja syvällä petäjikössä takoi tikka puun kylkeä — ei elonmerkkiä muuta.
Puiden latvojen ja runkojen välitse laittoi kuu säteensä kirjailemaan maata. Kellastuneet mättäät välkähtelivät kummasti. He eivät tunteneet metsäänsä siinä valaistuksessa. He kulkivat kuin oudossa maassa, kumman kauniissa, jossa myrsky on viihtynyt lepoon, tuulet tauvonneet, sota sammunut.
Eeva nojasi Selman käsivarteen ja Selma tunsi, että hetki oli tullut, jolloin hän saattoi puhua.
— Muistatko Eeva sitä iltaa "muistojen majassa" — alkoi hän hiljaa — kun lauha kevättuuli humahteli lehmusten latvoissa ja hän nojasi päätään sammaleiseen runkoon, korkea otsa kokonaan varjotonna? — Juuri sellaisena minä sitten näin hänet, vaikka vieläkin kauniimpana. Ja minä ajattelin, että kuolema varmaankin oli ollut hänelle armahtavaisempi kuin elämä…
— Vähää ennen kuin hän sairastui, oli hän saanut työnsä valmiiksi ja silloin oli hän useita kertoja huudahtanut kuin haltioissaan:
— Nyt he saavat tulla… tulkoot vain kaikin… hänkin.
— Ankara kuumetauti liikkui paikkakunnalla. Se tarttui häneen. Isä ja minä lähdimme heti matkaan tiedon saatuamme, mutta myöhästyimme…