Oli jo myöhä, mutta he eivät malttaneet vielä erota. He istuivat vielä hetkeksi nuorelle nurmelle nauttiakseen illan rauhasta. Sielukellot olivat jo aikaa sitten lakanneet soimasta ja suruharso, jonka niiden väräjävä helke tuntui laskeneen yli uinailevan luonnon, oli haihtunut pois jättääkseen illan rusohohteen leikittelemään omenapuun aukeavilla umpuilla ja nuorten neitten kukkeilla kasvoilla. Puutarhan siivekkäät asujamet virittelivät viimeisiä iltavirsiään pian painaakseen päänsä siiven alle nukkuakseen uuden pesän pehmoisissa. Kuulakka oli taivas, kuulakka vaahteran vieno lehti.
* * * * *
Sinä yönä Eeva ei ollut saada unta silmiinsä ensinkään. Päivän tapahtumat pyörivät hänen edessään kuin panoraaman kirjavat kuvat. Ne täyttivät koko hänen olentonsa, antoivat työtä aivoille ja panivat tunteet vilkkaaseen toimintaan.
Se olikin ollut merkillinen päivä hänen elämässään.
Ensinkin keskustelu isän kanssa aamulla oli auvaissut hänen silmänsä selvästi näkemään sen, minkä hän tähän asti oli vain hämärästi aavistanut. Ja se, minkä isä kuvaannollisissa lauseparsissa oli uskonut hänelle omasta sielunelämästään ja käsityskannastaan, herätti hänessä vain iloa, joskin toiselta puolen sääli pyrki puhumaan surunvoittoista kieltään riemun lomasta. Mitä kaikkea hän olikaan kärsinyt vuosien kuluessa, hänen rakas isänsä! Kärsinyt vaieten, avaamatta sisimpäänsä yhdellekään ihmiselle, nyt vasta hänelle, lapselle — hän oli siitä onnellinen.
Mutta kun hän ajatteli omia puheitaan aamullisessa keskustelussa, tuntuivat ne nyt hänestä niin merkillisen vierailta. Mitä hän oikeastaan tiesi ihmissielun suurista taisteluista, joista hän oli puhunut kuin asiantuntija? Ja mikä oli se ihmeellinen hetki, jona hänen sallittaisi isänsä puolesta tehdä jotain? Eikö ne kaikki olleet vain hänen oman haaveellisen mielensä hourailuja, vai olisiko todellakin hänelle kangastanut tulevaisten tapahtumain kaukainen ranta.
Sitten kohtaus "muistojen majassa" oli omiaan vieläkin tärisyttämään hänen hermostonsa hienoa kudosta. Ja hän lupasi itselleen, että hän tästä lähtein koettaisi olla valoisana haltijana veljensä vierellä. Ja hän luuli tuntevansa, että jumalallinen tahto oli määrännyt hänet siihen tehtävään.
Yön hetket kuluivat. Hänen jo ollessa uneen uupumaisillaan kaikui vielä hänen korvissaan sielukellojen surullinen helke. Ja hän muisti Väinön sanat:
— Minusta on aina tuntunut siltä kuin kuolema olisi armahtavaisempi kuin elämä.
Hän oli jo siirtynyt unten maihin. Hän oli olevinaan suuressa monikerroksisessa myllyssä. Sen rattaitten jyrinä oli kuin kosken valtava pauhu. Sen pölypilvet olivat tukahuttaa hänet ja hänet valtasi ahdistus. Ja jostain alhaalta, hyvin syvältä, kuin raskaitten painojen alta kuului väsynyt ääni, se oli hänen isänsä ääni: