Eevasta tuntui että, jos hän alkaisi sillä tavalla ihmistä rakastamaan, olisi se epäilemättä taantumista.
Mutta hän vaikeni.
Ken voi nähdä toisen sisimpään? Ken voi tietää, mikä siellä on suurinta? Kenties se mikä meistä näyttää vähäarvoisimmalta.
Mutta millainen olikaan se ihminen, joka sellaisen tunteen oli saanut hereille. Oliko hän koskaan nähnyt sitä? Tältä paikkakunnalta kotoisin, mutta nyt kaukana. Hän tiesi vain yhden. Hänessä alkoi herätä aavistus. Mutta hänellä ei ollut oikeutta arvailemiseen. Selma ei ollut uskonut sitä hänelle, sillä hyvä. Joutava uteliaisuus oli aina ollut hänestä vastenmielistä. —
Ne, mitkä olisi olleet poltettavat, pääsivät takaisin laatikkojen komeroihin, joskus pitkäin vuosien kuluttua kenties taas otettaviksi sieltä loihtimaan esiin lapsuusmaailman kimmeltäviä muistoja. Pitkäin vuosien, jotka veisivät lapsuudenystäväin purret elämän ulapalle tuulten tuuditella, aaltojen ajella kenties kauvaksi toisistaan.
He ajattelivat samaa asiaa, ja vaikka he olivat ääneti, tiesivät he toistensa ajatukset.
Tulevaisuus, verhon kätkemä, houkutteleva ja peloittava, mitä toisi se mukanaan?
— Onnea sinulle ainakin, onnenlapselle — sanoi Selma varmasti — meistä muista ei tiedä kuinka kohtalomme langat kiertynee.
Ja oli kuin pilven varjo olisi liitänyt hänen äsken onnesta loistavain kasvojensa yli.
— Ei Selma, se onni on minulle vähäarvoinen, jota en saa jakaa teidän kanssanne. Etkö muista: rinnatusten, purren laita purren laidassa, ja joko jäädään kaikin taipaleelle tai saavutetaan yhdessä se aavan takainen. Minä puolestani en rupea seuranpettäjäksi.