— Siinä nyt ollaan kumminkin — häntä aina. Milloinka sitten meitä muita?
— Oi, sinä et ymmärrä minua, sinä et tiedä, millä tavalla minä häntä ajattelen. Ajatella häntä on sama kuin ajatella kaikkea sitä, mikä on hyvää ja kaunista. Hänen kuvansa ei karkoita sydämmestäni entisiä ystäviä, se päinvastoin ikäänkuin kirkastaa heidätkin. Se kirkastaa siellä jokaisen komeron ja, jos minussa jotakin hyvää on ollut, vaikka vain uinuvana mahdollisuutena, niin on se saanut sen eloon herätetyksi. Minä kuljen kuin ruusumaissa. Ja minä rakastan sinua, Eeva, enemmän kuin milloinkaan ennen. Oi, jos sinä voisit uskoa minua!
Kaksi suurta kyyneltä vieri hänen kauniille kasvoilleen.
— Nyt minä sen uskon — sanoi Eeva — minä uskon kaikki mitä sinä sanot. Anteeksi että epäilin! Se tuli vain tietämättömyydestä.
Hän pyyhki pois kyyneleet ystävänsä kasvoilta ja sulki hänet syliinsä.
Mutta hän oli kuitenkin ongelman edessä.
Kuinka saattoi ihmistä sillä tavalla rakastaa?
Epäilemättä oli Selman tunne suuri ja kaunis, maasta kohoova, taivasta tavoitteleva, mutta että se kohdistui ihmiseen, kuoleman alaiseen, pieneen ja heikkoon, tai että ihminen oli sen herättäjä — sitä hän ei ymmärtänyt.
Taidetta, ylevää, jumalaista, sitä hän ylinnä kaikesta rakasti. Se hänet sai haltioihinsa, se hänen eteensä avasi ruusutarhat. Se puhui hänelle kuolematonta kieltään, se nosti hänet maasta. Se, se yksin oli lemmen arvoinen!
Mutta Selma rakasti ihmistä.