— Tiettävästi hän rakastaa, — ajatteli Eeva, — kuinka voisi olla häntä rakastamatta! Hänen mielestään ei kenkään voinut olla kauniimpi kuin Selma, seistessään siinä rusohohteissaan, silmät loistaen salaperäistä onnea.
Ja koska Selma nyt kerran oli ollut näin avomielinen, uskalsi Eevakin vielä kysyä:
— Onko hän tällä seudulla?
— Nyt hän on kaukana — vastasi Selma huoahtaen.
— Ja sinä kaipaat häntä?
— Kaipaan, enkä kaipaa. Jos näkisin hänen tulevan, juoksisin varmaan pakoon. Hän saisi asua vaikka toisessa tähdessä, kun hän vain joskus ajattelisi minua.
— Ja kuinka usein pitäisi hänen ajatella sinua, sinä pieni veitikka? — uskalsi Eeva jo lyödä leikiksi.
— Kuinkako usein? sitä todellakaan en ole ajatellut. Mutta kun nyt ajattelen, niin varmaan pitäisi hänen muistella minua yhtä usein kuin minäkin häntä.
— Ja kuinka usein sinä häntä muistelet? — kysyi Eeva tekeytyen totiseksi.
— Niin minä — minä ajattelen häntä aina.