— Niin, minä todellakaan en ole sama kuin ennen — sanoi Selma hyväillen häntä — mutta nyt minä päin vastoin olen paljon lähempänä sinua kuin ennen. Nyt minun tunteeni sinua kohtaan on ehjempi ja syvempi. Ja nyt minäkin koko sydämmestäni voin huudahtaa:
— Ah, kuin on ihanata elää!
Eeva silitteli hänen tummaa tukkaansa ja katseli häntä ihmeissään. Hän ajatteli, että kauniimmaksi se kumminkin teki hänet ja hellemmäksi, se hänelle itselleen tuntematon, jota ei voinut selittää, vaan jota itsensä täytyi kokea. Ja hän päätti olla aivan levollinen siitä asiasta.
Selma oli sillä välin kehittänyt koko joukon valkeata silkkipaperia käärylästään pöydän kulmalle, ja piteli nyt kädessään jotain tummaa rihmamaista, josta olisi ollut vaikea sanoa, mikä se aikoinaan oli ollut.
— Se on lemmenkukka — sanoi hän hiljaa, sivellen sen lakastunutta vartaloa.
— Oletko sinä saanut sen? — kuiskasi Eeva arasti. Hän melkein pelkäsi sitä tuntematonta, jota hän itse tuskin milloinkaan tulisi kokemaan.
— En — sanoi Selma — minä olen löytänyt sen. Minä näin, kun se putosi hänen rintapielestään ja kenenkään huomaamatta nostin sen maasta.
Kun hän lausui "hänen", levisi heleä puna hänen kasvoilleen, jotka muuten tavallisesti olivat kalpeat.
— Hänkin rakastaa sinua — sai Eeva sanotuksi.
— En tiedä oikein — sopersi Selma — mutta minä luulen niin. Hän katsoi minuun kerran niin kauniisti.