Kirje, jonka sisältä se putosi, oli vähän myöhemmältä ajalta ja kuului näin:
— Väinö sanoo että sinun pitäisi ottaa illalla lastenjuhlaan sini- ja punaraitainen leninkisi. Hän sanoo että siinä on tyyliä ja se pukee sinua parhaiten värien puolesta. Ajatteles, vaikka hän on poika ymmärtää hän sellaisia asioita paremmin kuin me, Hänellä on jotain eriskummallista silmissään, joka tekee että hän näkee paremmin kuin muut. — Tässä saat kuvasi, joka on aivan kuin sinä itse, mutta hän ei pidä sitä onnistuneena ja lupaa kerran vielä tehdä paremmankin.
— Näistä kai tehdään aimo rovio — sanoi Selma tekeytyen totiseksi.
— Voisithan polttaa mielesi uskollisuuden ja siteet, jotka liittävät sydämmen sydämmeen.
Kuinka paljon niitä olikin punoutuneina heidän välilleen, niitä siteitä! Ne olivat syöpyneet sinne, kutoutuneet kultalangoiksi, joita ei mikään tuli kykenisi kuluttamaan, vaikka kaikki niiden ulkonaiset merkit joutuisivatkin liekkeihin.
— En polta tätäkään — sanoi Selma pidellen kädessään pientä valkeata käärylää, ja hänen kasvoihinsa tuli jotain selittämätöntä.
— Eroittaako se meidät? — kysyi Eeva arasti.
— Sekö eroittaisi! kuulee että sinä et tiedä mitä se merkitsee. Nyt vasta tiedän mitä rakkaus on omaisiinikin ja ystäviini ja kaikkiin olennoihin. Oi, minä olen niin rikas, niin rikas! On kuin nyt vasta olisin herännyt eloon ja kuin pienin hetki nykyistä elämääni sisältäisi enemmän kuin koko edellinen elämäni yhteensä. Oi, sitä ei voi selittää, se täytyy itsensä kokea.
— Mutta sinä et kuitenkaan ole sama kuin ennen. Ennen ainakin luulin tietäväni salaisimmatkin ajatuksesi. Meidän välillä ei ollut mitään hämäryyttä, ei mitään salaperäistä tunnemaailmaa, ei mitään selittämätöntä. Nyt kun vaivut unelmiisi, tuntuu minusta kuin siirtyisit jonnekkin hyvin kauvas, minne minä en milloinkaan voi seurata sinua, ja minusta on kuin sinä olisit hävinnyt minulta kokonaan.
Eeva taisteli kyyneleitä vastaan, mutta koetti kuitenkin näyttää iloiselta. Hän ei tahtonut häiritä ystävänsä onnea.