— Voisiko polttaa keväimen tuoksut ja elämänsä aamukoitteen? — sanoi Selma sovitellen kuihtuneita kukkia takaisin laatikkoon.
Hän nosti huulilleen kuivettuneen orjanruusun, jonka historiaa hän ei muistanut eikä siihen oltu liitetty ainoatakaan sanaa. Mutta se puhui itse puolestaan, sillä se paistoi vielä punervalle ja oli säilyttänyt vienon tuoksunsa.
Kirjeet olivat vielä katselematta. Niitä oli kummallakin iso käärö sitaistuna kokoon vehreällä silkkinauhalla. Useimmat niistä sisälsivät vain muutaman sanan, jotka olivat kirjoitetut suurilla, epätasaisilla kirjaimilla, rivien kulkiessa viistoon. Niitä oli lähetetty Aarnion entisen Mustin mukana rakennuksesta rakennukseen, jota tointa se viisas elukka oli pitänyt erittäin tärkeänä ja kunniakkaana. Muutamain kulmissa näkyi vielä suurten hammasten sijat.
Eeva luki sieltä:
— Minä näin sinut eilen kun ajoit isäsi sylissä ruunan reessä mikset sinä katsonut meidän ikkunaan.
W. S.
Eräs Selmalta Eevalle tullut kirje herätti erikseen huomiota, sillä sen sisältä putosi pieni pastellimaalaus, joka esitti pikku tyttöä sini- ja punaraitaisessa leningissä.
Se oli ilmetty Eeva niiltä ajoilta.
Tytöt katselivat sitä ihastuksella. Sehän oli oikea taideteos, vaikk'eivät he olleet ymmärtäneet sitä siihen aikaan.
Pieni kenkä näytti nahkasta tehdyltä, leningin runsaat poimut olivat kohollaan ja vaikka suu hymyili, asui silmässä totisuus.