— Ei toki. Niistä voi olla seuraa vielä istuessaan ryppyisenä, valkomyssyisenä mummonakin — kenties yksin.
Ja armoitetut paperinuket pääsivät entiseen kätköönsä.
Sitten tuli esille koko joukko kuihtuneita kukkasvihkoja ja yksityisiä kukkiakin. Ne nyt ainakin joutaisivat liekkien uhriksi.
He alkoivat tarkastella kutakin erikseen. Ihmeellistä kuinka niiden muoto oli säilynyt, vaikka kahisivatkin kuivuuttaan. Useaan oli kiinnitetty kapea paperikaistale, johon lapsellisella käsialalla oli kirjoitettu joku sana vihkosen merkityksestä.
— Ensimmäiset vuokot keväällä 188. Poimittiin hengenuhalla
Mäntyvaaran jyrkimmältä rinteeltä ja Väinön saapas jäi hankeen.
— Selmalta syntymäpäivänä. Nyt olen yhdeksän vuotta ja sain sen mitä enin olin toivonut.
Eeva naurahti. Mitä se oli mahtanut olla? Senaikuiset toiveet eivät liene olleet varsin vaikeat täyttää.
— Viimeinen sinikello. Löydettiin marraskuun 17 päivänä rannalta kiven vierestä, varsi oli taittunut ja satoi lunta, mutta se eli vielä ja tuotiin sisälle vesilasiin.
Eeva muisti selvästi kuinka hänen hyppysiään oli paleltanut, kun hän hellävaraa oli kantanut sitä ja puhallellut lämmintä henkäystä sen kupuun, ettei se jäätyisi matkalla.
— Poltetaanko? — kysyi Eeva vuorostaan, äänessä heräävä kaiho.