Illallispöydässä ajatteli Alma Aarnio:
— Kenties hän vielä nousee kunnian kukkuloille, ja niitä rinteitä noustessaan vetäisi hän muitakin hetken matkaa mukanaan.
— Kuinka minä olen ollut sokea, näkyyhän se koko hänen olennostaan.
VI.
Oli ollut monta sadepäivää perätysten.
Se oli hiljaista, lämmintä kesäsadetta, joka hautoi ja paisutti sitä, minkä piti kehittyä ja kasvaa. Se tunki maakamaran alle, syvälle salaisiin elämän keskuksiin. Se nousi hienoja juuria myöten elämän nesteenä runkoihin ja väräjäviin lehviin. Se pesi puhtaaksi kalliot ja kentät ja juoksi sameina puroina katuojissa.
Ei tehnyt mieli liikkua ulkona.
Selma istui Eevan luona hänen kamarissaan. He olivat vetäneet esiin kaikki lapsuuden muistot laatikkojen komeroista. Selmakin oli tuonut tavaransa sinne. Ne piti tarkastaa vielä viimeisen kerran ja sitten polttaa ne, mitkä olivat joutavia.
Siellä oli vielä säilössä paperinuket monen monituisine kirjavine pukuineen. Ne katselivat heitä uskollisin sinisilmin, ne hymyilivät kuin ennenkin, ja niitten mukana heräsi eloon kokonainen mielikuvituksen maailma, rikas ja rajaton ja jossa ei ollut mitään mahdottomuuksia.
— Poltetaanko? — kysyi Selma, mutta hänen äänensä ei ilmaissut vähintäkään hävittämishalua.