— Niinkö?
— Epäiletkö sinä sitä sitten?
— En epäile, ajattelin vain että eikö se korkein ihanne joskus voisi pukeutua ihmisen muotoon?
Eeva säpsähti. Mutta sitten hän sanoi vakuuttavasti:
— Sitä se ei voi, sillä ei ole muotoa ensinkään.
VII.
Ei ollut oikeastaan enään mikään iltamien aika, kun juhannus jo oli viikon, parin päässä, mutta J:n kaupungissa oli parhaillaan iltama käymässä. Sen olivat toimeenpanneet kaupungin porvarisrouvat, sillä niinkutsuttu intelligenssi, johon kuului lyseon opettajien ja muiden virkamiesten perheet, oli jo siirtynyt kesätiloilleen.
Iltaman varsinaisena tarkoituksena oli erään ahdinkotilaan joutuneen perheen auttaminen, joka muuten hyvin olisi käynyt päinsä kaikessa hiljaisuudessa toimeenpannulla keräykselläkin. Mutta kauppiasten rouvat ajattelivat, että saisivathan samalla vähän huvitella hekin, joita velvollisuudet piti kaupungissa kaiken kesää. Iltama olikin alussa aiottu viettää vain perheiltamana tuttuin kesken, mutta kun ohjelma kuvaelmineen ja soitto- sekä laulunumeroineen yhdistetyin voimin saatiin jotakuinkin rikkaaksi, päätettiin panna ilmoitus siitä paikkakunnan lehteen. Ja seurauksena oli, että kaupungin seurahuone oli kertynyt täpösen täyteen huvitteluhaluista yleisöä, vaikka olikin kesä. Ne kaupunkilaiset, joiden kesäasunnot olivat läheisyydessä, olivat järjestään saapuneet, ja olipa tullut useita maalaisperheitäkin.
Istuttiin pilkkosen pimeässä salissa odotellen esiripun nousemista. Alma Aarnio istui nojatuolissa ensimmäisessä rivissä, pormestarin rouva oikealla ja viskaalinrouva vasemmalla puolellaan, jotka molemmat olivat saapuneet maalta kunnioittamaan iltamaa läsnäolollaan.
Rouvat olivat ennen aina itse olleet kuvaelmia järjestämässä, mutta tällä kertaa oli se homma heitetty kokonaan nuorten käsiin. Ei oltu arvattu tulevan näin paljon vieraita, jotka katselevat arvostelevin silmin ja joilla luonnollisesti on vaatimuksensa.