He lausuivat julki toisilleen levottomuutensa kuvaelmien onnistumisesta. Katselijain joukossa kuului sattumalta olevan pääkaupunkilaisiakin, muiden muassa eräs etevä taiteilijakin. Hankaisihan se koko kaupungin kunniaan, jos ne eivät onnistuisi.
— Minä en pelkäisi puoleksikaan niin paljon, jos Eeva olisi mukana — kuiskasi pormestarinrouva Alma Aarnion korvaan — voi, miksei hän ruvennut?
— Hänpä kun esiintyy laulajana — kuiskasi Alma takaisin.
— Hän sitten kumminkin laulullaan pelastaa meidän kunniamme, joskaan kuvaelmat eivät onnistuisi.
Alma Aarnio kummeksi pormestarinrouvan harvinaista tuttavallisuutta sinä iltana. Hän oli muuten parantumaton aristokraatti ja Alma Aarnio oli ennen aina luullut huomaavansa jonkinlaista alentuvaa ylhäisyyttä hänen käytöksessään itseään kohtaan, vaikka he kyllä olivat sinätkin. Mutta nyt hän rupesi harvinaisen tuttavalliseksi, taputteli hänen kättään ja oli kuin ystävä ainakin. Alentuvaa ylhäisyyttä ei tuntunut nimeksikään.
Esirippu nousi.
Kuvaelma esitti mustalaisleiriä kirjavine pukuineen, kitaroineen ja hurjine lauluineen. Se onnistui mainiosti. Suosionosoituksista ei ollut tulla loppua. Täytyi näyttää yhä uudelleen.
Kuvaelman henkilöistä veti erikseen huomion puoleensa eräs nuori mies, jonka naamari oli erinomaisen hyvä ja joka lauloi mainiosti.
— Kuka se on tuo herra? — kysyi viskaalinrouva uteliaana Alma
Aarniolta.
— Sitä tässä itsekkin ihmettelen — vastasi Alma — mutta elleivät aistimeni kokonaan petä, on se totisesti Armas Heitman. Enkä minä edes ole tiennyt, että hän on saapunut kotiin. Hänenhän piti olla ulkomailla vielä toinenkin vuosi yhtä kyytiä.