— Se on tiettykin, että kaikki nyt tulee kuulluksi, mikä teidän perhettä koskee — selitti viskaalinrouva — sillä koko kaupunkihan nyt puhuu vain teistä. —
Esirippu nousi.
Katsojilla oli edessään Döbeln Juuttaalla. Armas Heitman näytteli
Döbelniä ja voitti suosiota.
Alma Aarnio ei kuullut ei nähnyt. Sen hän vain tiesi, että hänen perheensä nyt jo oli ja vastedes yhä suuremmassa määrässä tulisi olemaan yleisen huomion esineenä.
Oliko se sitten oikeastaan hänelle mikään outo ajatus? Eikö hän ollutkin aina pyrkinyt juuri siihen?
Mutta että se tuli tässä muodossa!
Hänen entinen osansa oli siis nyt loppuun näytelty. Tähän asti hänen oli pitänyt edustaa toiminimi "kauppaneuvos-Aarniota" ja hän toivoi tehneensä sen tarpeellisen arvokkaasti. Mutta tästä lähtein tulisi hänen edustaa taidetta ja hän epäili omaa kykyään siinä suhteessa. —
Oli vielä jäljellä yksi kuvaelma. Sitä odotellessa soitti torviseitsikko kotimaisia säveleitä ja surinana kävi salissa vilkas keskustelu.
Alma Aarnio istui nojatuolissaan suorana kuin kynttilä. Hän koetti tarkistaa korviaan kuullakseen, mistä oli puhe hänen ympärillään, mutta se kävi mahdottomaksi. Hän tiesi vain olevansa yleisen huomion esineenä. Ei ollut yhdentekevä kuinka hän liikutti päätään, kuinka hän puhui, kuinka hän nauroi, kuinka hän piti käsiään. Se samalla sekä kiusasi häntä että tuotti nautintoa.
Viimeisen kuvaelman jälkeen oli Eevan määrä esiintyä.