Sitten oli aivan hiljaista, peloittavan hiljaista.
Kuului astuntaa. Hän säpsähti. Ei, se ei ollut näyttämöltä. Joku käveli salin pitkää keskikäytävää ovensuusta perälle päin. Askeleet lähenivät. Aivan heidän eitensä kulki sorja nuori mies ja istuutui tyhjälle tuolille viskaalinrouvan viereen.
— Taiteilija F. Helsingistä, hieno mies — kuiskasi pormestarinrouva Alman korvaan — meillä on ollut kunnia pitää häntä vieraanamme maatilallamme.
Alma katsahti häneen syrjästä. Hienot, älykkäät kasvot. Puku vähän erikoinen. Hän tarkasti ohjelmaa. Alma tiesi hänen lukevan sieltä:
— Laulua pianon säestyksellä, esittää laulunharrastaja.
Hänen levottomuutensa, jota taiteilijan ilmestyminen hiukan oli laimentanut, yltyi uudestaan.
— Hän antaa odottaa itseään liian kauvan — huomautti pormestarinrouva.
— Pitäisikö minun kenties lähteä hakemaan häntä — ajatteli Alma. Mutta hän tunsi että hänen jalkansa tuskin kantaisivat. Ja hän jäi istumaan.
Samassa aukesikin näyttämön sivuovi ja Hanna Heitman tuli sisään nuottivihko kädessä ja heti hänen jäljessään Eeva.
Alma Aarnio olisi tahtonut vajota maan alle — Eeva tuli pumpulileningissä, siniristikkäisessä arkileningissä, ja avokäsin.