Alma ei nähnyt enään, maailma musteni hänen silmissään ja hän luuli kuulevansa terävän äänen selkänsä takaa:
— Sehän on häpeä.
"Aamulla varhain, kun aurinko nousi" helkkyi sieltä heleänä kuin taikahuilun säveleet, mutta Alma Aarnion ensi hämmennys oli muuttunut suuttumukseksi.
— Aamulla varhain sinun olisi pitänyt pukeutua ihmisiksi, sinä uppiniskainen lapsi, niin äitisi ei tarvitsisi suuren yleisön edessä hävetä silmiään maalle. Tottelematon tyttö, sinä olet kasvatettu liiaksi hemmoitellen. —
Ensimmäinen laulu palkittiin innokkailla suosionosoituksilla.
Alma Aarnio uskalsi jo katsoa näyttämölle.
Siellä hän seisoi niin tyynenä kuin koko tämä maailma pukuineen ja suosionosoituksineen ei olisi liikuttanut häntä lainkaan.
"Taivas on sininen ja valkoinen" soi sieltä kirkkaana kuin ilmatarten iltalaulut, mutta Alma Aarnion suuttumus ei ollut vieläkään asettunut.
— Taivaan nimessä, mikset sinä ottanut yllesi sitä kaunista pukua, jonka vaseti olin hankkinut tätä tilaisuutta varten!
Eikä hän voinut unhoittaa niitä hienoja ranskalaishansikkaita, jotka nyt ilman aikojaan viruivat Eevan pöydällä ja hukkaan kuihtuvaa kukkavihkoa, johon oli taitettu kaupungin ansarin kauneimmat kukkaset.