— Kenestä luulet hänen puhuvan?
— Sisko — vastasi Eeva ääni värähdellen liikutuksesta — minä luulen hänen puhuvan siitä korkeimmasta ihanteesta, sillä hairahdusta olisi kaikki muu.
— Niin — sanoi Selma — siitä hän puhuu, siitä juuri, mutta hänelle se on pukeutunut ihmisen muotoon, ja, Eeva, minä tunnen sen ihmisen.
Kalpeana seisoi Eeva hänen edessään. Selma kuuli hänen äänensä, joka oli täynnä sääliä. Mutta Selman korvaan kuului se kovalta kuin teräksen kalke:
— Sitä sen ei olisi pitänyt tehdä. — —
He lukivat eteenpäin.
Heinäkuun 7:tenä päivänä oli Väinö kirjoittanut: Älkää luulko että koko sisintäni uskon lentävälle paperiarkille. Se olisi liian kevytmielistä, ja jotakin sitä täytyy pitää yksinomaan itseänsäkin varten.
Te sanoitte muinoin, että valot ja varjot vaihettelivat minun otsallani — mielessäni ne ainakin vaihettelevat, lyövät leikkiänsä kuin vallattomat lapset, ja minä katselen niiden leikkiä voimatta niitä hillitä. —
Minun on täällä hyvä olla. Minä en kaipaa ketään, enkä mitään. Ja te teette minulle suuren palveluksen, jos olette käymättä täällä. Minulla on omat syyni tähän pyyntöön.
Paitse vanhuksia, jotka muuttumatta aina ovat samat, on minulla täällä eräs ystävä, joka tekee minut onnelliseksi ja jonka uskollisuus ei konsaan tule pettämään, kun minä vain jaksan pysytellä sille uskollisena. Se on työ.