Ensi kerran kävin minä siitä taistelusta voittajana. Mutta yksin minä en sitä voittanut, en yksin enkä omalla voimallani. Minun täytyi manata esiin kuva niin kirkas, että kaikki pimeyden vallat sitä vapisevat.
Sillä sinä olet kuitenkin olemassa. Hädän hetkenä seisoit sinä minun vierelläni, vaikka minä jo pidin sinua sairaan mielikuvitukseni harhakuvana.
Sinä olet ollut minua niin lähellä. Minä olen nähnyt vain sinut, kuullut vain sinun äänesi, puhutellut vain sinua. Minä olen ollut niin sulautuneena sinuun, että jos kaunis ajatus on välähtänyt mielessäni, en ole tietänyt onko se omani vaiko sinun.
Mutta eilen sinut temmattiin minusta niin kauvas, kauvas. Valtameren aallot nousivat pauhaamaan välillemme ja korkeat tunturit nostivat välillemme lumiset huippunsa — eikö ajatuskin väsyneenä pysähtyisi niitten juurelle?
Ja minä tunsin että niin täytyy olla aina. Ja kuitenkin seisoit sinä minun vierelläni hädän hetkenä, vaikka sinä olet niin kaukana ja vaikka sinä aina tulet olemaan niin kaukana minusta. —
Äsken revin siekaleiksi muutamia harjotelmiani, joita ensin pidin onnistuneina. Siekaleet tallasin jalkaini alle, sillä ne ovat viheliäisintä, mitä milloinkaan olen nähnyt. Luulenpa että näköni on tullut tarkemmaksi. Kenties olen myöskin saanut enemmän terästä jäntereihini.
Ei, minä en olekkaan vanhus — mies minä olen! Mies, joka tietää mitä hän tahtoo ja tekee mitä hän tahtoo. Se pitkä yö on tehnyt nuorukaisesta miehen.
Mutta jos minä jotakin saisin aikaan elämässä, niin ansio ei olisi minun. Sinun se olisi, sinun, joka olet niin kaukana ja jota minä kuitenkaan en konsaan laske luotani.
Minä näen sinut aina, ja kuitenkaan en milloinkaan enään tahdo nähdä sinua näillä silmillä. Sillä minä olen nähnyt sinut ihanimmillasi ja sellaisena tahdon sinut aina muistaa. — —
Kumartuen Eevan puoleen ja silmät kyynelissä kysyi Selma: