Kesän merkkitapauksia oli Väinön toisen kirjeen saapuminen.
Hän oli vaiennut kauvan, mutta tytöt olivat levollisia, sillä he olivat usein saaneet ukon ja mummon suusanalliset terveiset hänen hyvinvoinnistaan.
Tällä kertaa lähetti hän vain päiväkirjan muodossa tehdyt muistiinpanonsa ilman minkäänlaista kirjeellistä omistusta heille, mutta nämä muistiinpanot tuntuivat monesti yksinomaan heitä varten kirjoitetuilta. Ensimmäisen kerran oli hän kirjoittanut iltaman jälkeisenä päivänä ja sanoo silloin:
— Että yksi ainoa yö voi olla niin pitkä! Että yksi ainoa yö voi tehdä nuorukaisesta vanhuksen! Eilen minä olin nuori, se on: minä olin kuningas rajattomassa valtakunnassa. Minä omistin kaikki ne aarteet, mitkä konsaan ovat viehättäneet ihmislapsen silmää ja saaneet hänet uneksimaan onnesta. Valohon minä katselin, ihanuutta minä imehdin, se minut nosti tenhomaailmaansa ja minä liitelin yli inhan todellisuuden, loukkaamatta jalkaani sen teräviin harkkoihin.
Tänäin minä olen vanha, se on: minä en enään ole kuningas. Minun aarteeni ovat ryöstetyt, minun taivaani on samea, minua ahdistaa joka puolelta synkät seinät. En enään usko omaan voimaani.
Minkätähden pitää sen kuolla, joka on kaikkein kauneinta? Senkötähden ettei sen asunto ole tässä alhossa?
Mutta miksen minä nouse taistelemaan sen puolesta? Miksen minä luo taivasta sen asunnoksi? Miksen minä pelasta sitä kuolemasta?
Nuku pois sinä pieni sinisilmäinen lapsi, sinun asuntosi todellakaan ei ole tässä alhossa. Minä en itke sinun haudallasi, en itke enkä naura, en edes ivanaurua omalle itselleni. —
Viime yönä täytyi minun taistella painajaisen kanssa.
Se rietas rohkeni siis pyrkiä tähänkin pyhättöön.