Ei elämäänne eikä kuolemaanne ajatellessani nouse kyyneleet silmiini, sillä te olette onnellisimmat kaikista niistä ihmisistä, jotka minä tunnen. Mutta minusta on niin ihmeellistä ajatella, että onnenkin ajalla teidän henkenne on tuntenut ainaista ikäväänsä johonkin pyhempään, johonkin saavuttamattomaan.
Vanhat ystäväni, minä en kysele teiltä, vaikka elämän viisaus asuukin otsallanne, en teiltä enkä muilta. Sillä minun ei tarvitse, minä en saa kysyä keneltäkään.
Kun elämäni suurin kysymys nousee eteeni pelottavassa juhlallisuudessaan, seison minä vavisten sen edessä, mutta minä olen yksin ja minun täytyy olla yksin.
Kun tähteni minua viittaa ylevässä kirkkaudessaan, seuraan minä sen säteitä, vaikka tieni veisi pitkin hautain partaita, poikki tuonen virran. —
Mutta, vanhat ystäväni, elämän aavoille lähteissäni tahdon minä ottaa teidän kuvanne mukaani, että muisto teistä varjelisi minua takertumasta tämän maailman turhuuteen. —
Hämärintä kaikesta on minulle kuitenkin sisimpäni ääni, ja minä odotan sen selittäjää.
IX.
Kesä kului kulumistaan. Se alkoi jo kallistua loppupuolilleen. Eevan vaatevarastoon oli karttunut monta uutta uljasta pukua, "jotka kenties voisivat kelvata arkena", niinkuin rouva Aarnio sanoi. Hienoimmat leningit, ne, joissa hän sitten esiintyisi valmistuttuaan, piti tehtämän Berliinissä ja ne saisivat maksaa mitä tahansa.
— Onneksi meillä on mistä ottaa — iloitsi rouva Aarnio — ei sitä suotta ole aherrettu ja kerätty aittoihin elämän varrella. —
Muuten oli elämä yksitoikkoista, uneliasta. Satoi ja paahtoi vuorottain. Kärpäset surisivat ja kylänurmikko rehoitti katukäytävillä.