Tahtomattani olen sen tehnyt. Olen puhunut asioista, joita en ole selvään tajunnut, olen tehnyt lupauksia, joihin minulla ei ole ollut oikeutta. Se on ollut erehdys ja erehdys on korjattava.
Mutta te ette soimaa minua, te annatte minulle kaikki anteeksi, sillä teillä on se rakkaus minua kohtaan, joka ei omaansa etsi, ei pahaa ajattele.
Te heittelette kukkia minun tielleni ja te tiedätte minun noudattavan korkeinta lakia. —
Kysynkö vielä teiltä, te ystäväni siellä seinällä?
Teidän arvosteluunne luotan ehkä eniten. Elämän viisaus asuu teidän otsallanne, se puhuu teidän silmäinne syvyydestä, teidän kasvojenne kurtuista.
Mutta te vaikenette.
Kun olen ollut parissanne, on minusta aina tuntunut siltä kuin te tietäisitte enemmän kuin mitä tahdotte sanoa. Ja siltä minusta tuntuu nytkin.
— Se täytyy itsensä kokea — kuulen teidän vastaavan.
Mutta minä tahtoisin tietää sen, ennenkuin nivukseni ovat käyneet hopeoihin ja kasvoni kurttuun.
Te vanhat ystäväni, miksi mieleni heltyy joka kerran, kun katson teitä? Kulunutta elämäännekö ajattelen, kieltäymyksessä elettyä? Vai sitäkö pelkään, että tienne päähän enään on vain vähäisen taivalta jäljellä.