Isältänikö?
Minä käyn hänen työhuoneeseensa. Hän on painautuneena tilikirjoihinsa. Hartiat alkavat käydä kumariksi. Päähän on ilmestynyt harmaata — pikku Eevan tähden. Hän kohottaa päätään. Katseen raukeus on poissa. Vastenmielinen on muuttunut mieluisaksi. Minä luen hänen onnellisista kasvoistaan:
— Ei siis aivan turhaan.
Ja minä tunnen, että riistäisin häneltä suuren onnen, jos olisin lähtemättä.
Teiltäkö kysynen, te lapsuuteni leikkien toverit, te nuoruusunelmain uskolliset kumppanit?
Eronkyynelten takaa näen teidän heittelevän muistonkukkasia sille tielle, joka vie minut luotanne, mutta joka kumminkaan ei voi meitä ainaiseksi eroittaa.
Ja jos se meidät eroittaisi?
Taivaan nimessä, koska se vie minut sen korkeimman kauneuden esikartanoihin, minä astuisin sille silmääni räväyttämättä ja katsahtamatta taakseni. Sillä sille retkelle lähteissä minulla ei saa olla esteitä. Kylmällä kädellä repäisen minä rikki kaikki sydänten väliset utuhienot siteet kuin hämähäkin verkot, jos ne yrittävät esteinä paneuta tielleni. Kyynel ei saa sumentaa silmääni näkemästä tähteni loistoa, joka viittaa minua ennen aavistamattomiin.
Ja kuitenkin, eronkyynelten takaa, näen minä teidän heittelevän kukkia tielleni, mutta minä en käänny niitä poimimaan, sillä sitä en saa tehdä.
Olenko minä siis pettänyt teidät?