Mitä sinä minulle kuiskaat, ääni tuttu ja tuntematon? Vaikken ymmärrä sinua, täytyy minun kuitenkin aina sinua kuunnella. Päivän hälinässä, arkitöitten touhussa kuulen sinut, ja kun minulle avautuu taiteen kirkas maailma ja minun sallitaan laulun siivillä liihoitella sen autereisilla aloilla, soit sinä kumminkin aina siellä pohjalla. —
Minä rakastan taidetta. Siinä asuu jumala, se avaa taivaat ihmisen eteen, se nostaa hänet maasta, se on korkeinta mitä minä tiedän. Yksi päivä sen esikartanoissa on parempi kuin tuhannen muualla.
Vieras maailma, sinä vedät minua puoleesi, sillä sinä viet minut niihin esikartanoihin. Kohta, kohta olen minä niissä! Mutta minä tahdon tulla sinne nöyränä kuin lapsi, sillä minä olen pienin sinun palvelijoistasi. —
Välistä tuntuu minusta kuin jos taiteenkin takana, vaikka se onkin niin pyhä ja korkea, olisi jotain vielä pyhempää, jotain vielä ihanampaa. Ja minusta on kuin sisimpäni ääni tähtäisi niitä maailmoita.
Vieras maailma, jos minä tietäisin, että sinä avaat minun korvani tajuamaan sen, mikä minulle on hämärätä, niin minä rientäisin sinun rajoillesi pyhiinvaeltajan halvassa asussa. Minä tulisin kuin kerjäläinen, sauva kädessä ja jalat verinaarmuilla matkan vaivoista, mutta minä tulisin vavisten onnesta.
Sisimpäni ääni, minä rakastan sinua, vaikka sinä tuotat minulle suurinta tuskaa. Ja kerran minä vielä tajuan sinut ja silloin minä seuraan yksin sinua, eikä mikään voi estää minua sinua seuraamasta. —
Onko minun sitten välttämättä lähdettävä? Keneltä minä sitä kysyisin?
Äidiltänikö?
Hän vastaa minulle silkkien ja samettien, helmien ja helyjen takaa:
— Ymmärtämätön lapsi, sinun luonnollisesti on lähdettävä.