— Ei ole vaikea saada käymään sille varrelle — kiitteli ompelija — ei vedä viistoon, ei tee ryppyä, ei lyö laskosta.
Tai:
— Sopisippa se vartalo vaikka kuninkaan tyttärelle.
— Katso nyt itsekkin vähäsen — nuhteli äiti — täytyy sitä jo sinun ijälläsi oppia itsekkin pitämään huolta. Eipähän sinne kamarineitsyttä laiteta täältä mukaan Berliiniinkään.
Mutta hänellä näkyi olevan hyvin tarkkaamaton oppilas. Eeva tuskin kuuli äitinsä kehoituksia. Muualla hänen ajatuksensa asuivat.
Tähän aikaan rupesi hän kirjoittamaan päiväkirjaa. Ei senvuoksi että hän olisi aikonut näyttää sitä kenellekään, tai joskus jättää sen jälkimaailmalle luettavaksi. Hän kirjoitti sitä vain omaksi huviksi. Siten hän sai ajatustensa vallattomat lintuset, joiden lentoa muuten oli vaikea hillitä, ikäänkuin siivestään kiinni kytketyiksi ja oman harkintansa alaisiksi. Salaisimmatkin ajatuksensa uskoi hän yksinäisinä hetkinä päiväkirjansa valkealle lehdelle, mutta ihmisten seurassa muuttui hän entistäänkin vähäpuheisemmaksi, josta syystä jotkut luulivat häntä ylpeäksikin. — —
— Vieras maailma — kirjoitti hän sinne — minä pelkään sinua, ja sinä vedät minua puoleesi. Unissani olen minä nähnyt sinun loistosi. Se on huikaissut silmiäni, se on huumannut mieleni. Se on nostanut minut korkealle, se on painanut minut alas. Ja sen huipuilla ollessani olen minä kyllästyneenä kääntänyt sille selkäni.
Vieras maailma, sinä verhojen takainen, minä tunnen sinut, enkä minä tunne sinua. Sanos, teetkö sinä minut rikkaammaksi, vai teetkö sinä minut köyhemmäksi. Sanos, annatko sinä minulle jotain uutta, jotain suurta ja arvaamatonta, vai ryöstätkö sinä minulta entisetkin aarteeni. Sanos, avaatko sinä minun silmäni näkemään salatuita maailmoita, vai teetkö sinä minut entistänikin sokeammaksi.
Vieras maailma, minä pelkään sinua ja kuitenkin vedät sinä minua puoleesi. —
Ei mikään ole minulle hämärämpää kuin oman sisimpäni äänet. Ken ne minulle selittäisi?