Eeva luki käärepaperista:
— Eeva Aarniolle eräältä, joka ei ole taiteilija.
Seuraavassa hetkessä lausuivat tytöt ilohuudahduksella kaksi rakasta ystävää tervetulleiksi luokseen. Seinältä hymyili heille Hietarannan ukko ja Eeva-muori ilmielävinä.
Siinä siis oli salaisuus, jolla Väinö oli tahtonut heitä hämmästyttää ja johon hänen oli täytynyt käyttää vanhustenkin aikaa, jota palkitakseen hän kantoi karjanrehua ja juotti Punikkia.
— Oi sitä poikaa! Ja hänkö ei olisi taiteilija!
Vanhukset toivat mukanaan oman maailmansa, johon tyttöjen oli niin helppo vajoutua. Heidän mielessään se oli keväisen kirkas, täynnä kanteleen säveleitä ja tuomen tuoksua.
Mutta kun he tarkemmin katselivat niitä kasvoja, joissa jokainen kurttu oli heille ennestään tuttu, oli heistä niinkuin he olisivat lukeneet vanhaa tarua kärsityistä tappioista, unhotetuista toiveista ja illan rauhasta viisasten asunnossa.
VIII.
Heti juhannukselta aljettiin Aarniolassa valmistella tytärtä Berliinin matkaa varten. Ompelukone hyrräsi aamusta iltaan. Pääkaupungista oli tuotettu taitava ompelija, joka Pariisin uusimpain muotilehtien mukaan valmisteli pukuja, toisen toistaan komeamman. Ei säästetty silkkiä ei samettia, ei helmiä, ei helyjä. Piti näkyä jo kengänkärjestä ja helman hiepsinnästä, ettei sitä tyhjästä talosta tytärtä lähdetty ulkomaille suorimaan.
Hän itse oli vaipunut omaan ajatusmaailmaansa ja vietti suurimman osan päivästä soittokoneensa ääressä. Ompelija sai useinkin väsymään asti odottaa häntä koettelemaan uutta leninginylistä, joka koetteleminen tavallisesti tapahtui salin suuren peilin edessä rouva Aarnion läsnäollessa.