Kolme viimeistä sanaa lausui hän kuiskaamalla.
— Niin, minäkin näin hänet laulaissani — sanoi Eeva — ja hänelle minä juuri omistin lauluni, hänelle ja sinulle, teille molemmille. Minä ajattelin koko ajan, että olimme kolmen kesken jossain kaukana, jonkun tyynen järven rannalla. Näin järvenpinnan kimaltelevan ilta-auringossa, näin rannan puut ja näin teidät vierelläni — muita en nähnyt. Jos vähääkään onnistuin, oli se vain sentähden. Mutta miksi tekee hänen täällä olonsa sinut levottomaksi? Etsikäämme hänet ja poistukaamme kaikin yhdessä.
— Me puhumme eri henkilöistä — naurahti Selma — minä en tarkoita
Väinöä.
— Ah, nyt minä vasta ymmärrän, onko hän todellakin täällä? No sitten sinä et tahdokkaan poistua.
— Minä tahdon — sanoi Selma totisesti — ja juuri sentähden, että hän on täällä. Etkö muista sanoneeni: jos hän tulisi, juoksisin varmaankin pakoon. Lähtekäämme heti. Väinö on jo mennyt.
— Mennyt? — ihmetteli Eeva.
— Niin — vastasi Selma — silloin kun sinä tanssit taiteilijan kanssa, näin hänen nuolena kiitävän alas portaita.
He tulivat kotia. He etsivät tohtorin puolelta, puutarhasta, "muistojen majasta", ei missään jälkeäkään Väinöstä. Palvelustytöltä saivat he kumminkin tietää, että hän oli lähtenyt takaisin maalle "omaan valtakuntaansa", kuten hän oli sanonut.
Rauhoittuneina kävivät tytöt Eevan huoneeseen.
Heti sisään tultuaan huomasivat he ikkunalla isohkon paperikäärylän, joka keskeltä oli sitaistu yhteen vanamokukan varsilla ja kenties juuri siitä syystä oli niin ihmeen hauskan näköinen. Se oli nähtävästi puutarhan puolelta pistetty sisään iltamaan lähdettäissä auki jääneestä ikkunasta.